← Takaisin

Kuukauden esine: Franz Lisztin hiuskiehkura

31. heinäkuuta 2026 on kulunut 140 vuotta unkarilaisen pianisti, säveltäjä, kapellimestari ja musiikinopettaja Franz Lisztin (1811–1886) kuolemasta. Virtuoosimaisesta ja karismaattisesta soittotyylistään tunnetulla ”pianon Paganinilla” ei ollut vaikeuksia kiinnittää konserttiyleisön huomio. Lisztiä ympäröivä valtava innostus kasvoi itse asiassa niin suureksi, että saksalainen kirjailija Heinrich Heine loi vuonna 1844 – kun Liszt oli konserttiuransa huipulla – käsitteen ”Lisztomania” kuvaamaan pianistin ympärillä vallinnutta pakkomielteisyyttä ja ihailua. Ilmiötä voidaan ehkä pitää eräänlaisena edeltäjänä sille popidolien palvonnalle, jonka tunnemme 1960-luvun Beatlemaniasta tai 2020-luvun Swiftiesistä. Lisztinkin osalta idolointi ilmeni yhdessä fanikulttuurin tutuista muodoista, nimittäin muistoesineiden keräämisessä. Kerrottiin esimerkiksi, että Lisztin konsertteihin osallistuneet naiset saattoivat rynnätä lavan eteen kaapatakseen pianistin silkkikäsineen tai hänen käyttämänsä nenäliinan, mutta innokkaat fanit keräsivät myös rikkoutuneita pianon kieliä ja hiuskiehkuroita, ja jopa kahvinporoja ja sikarinpätkiä, jotka Liszt oli jättänyt jälkeensä ravintoloissa. Kerrottiin myös, että konserttivieraat joutuivat pieniin tappeluihin yrittäessään napata nämä Liszt-aarteet, tai ainakin elleivät he olleet joutuneet täydelliseen hurmioon – huutaen, itkien tai pyörtyen pelkästään nähdessään virtuoosin pianon ääressä, jos on uskomista Theodor Hosemannin kuuluisaan karikatyyriin vuodelta 1842:

Tämän kuukauden ”kuukauden esine” onkin jonkinlainen esimerkki tällaisesta muistoesineestä, nimittäin Franz Lisztin hiuskiehkura:

Voikin kysyä, mitä tekemistä Franz Lisztin hiuskiehkuralla on Sibelius-museon ja suomalaisen musiikkikulttuurin kanssa? Hiuskiehkura on itse asiassa ollut yhteydessä useisiin merkittäviin toimijoihin Suomen musiikkielämässä, sillä se on alun perin tullut Sibelius-museon kokoelmiin kauppaneuvos Roger Lindbergin (1915–2003) välityksellä, joka toimi pitkään toimitusjohtajana Suomen aikoinaan merkittävimmässä musiikkialan yhtiössä, Musiikki-Fazerissa. Lindberg ja Musiikki-Fazer olivat puolestaan saaneet hiuskiehkuran pianisti, impressaari ja oopperajohtaja Edvard Fazerilta (1861–1943), joka oli opiskellut pianonsoittoa muun muassa Lisztin entisen oppilaan, saksalaisen pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Bernhard Stavenhagenin (1862–1914) johdolla. Edvard Fazer oli omien sanojensa mukaan hankkinut hiuskiehkuran ”Weimarissa kesällä 1889 Pauline Apelilta, Lisztin taloudenhoitajalta ja tämän kuoltua vuonna 1886 Liszt-museon johtajalta”:

Ei ole selvää, miten Pauline Apel oli saanut hiuskiehkuran haltuunsa. Vaikka Apel oli toiminut Lisztin taloudenhoitajana kolmenkymmenen vuoden ajan ja Fazer oli ilmeisesti ostanut hiuskiehkuran suoraan häneltä, lienee perusteltua olettaa, että Sibelius-museon kokoelmissa oleva hiuskiehkura ei loppujen lopuksi ole peräisin Lisztin ajalta aktiivisena konserttipianistina (–1847) vaan hänen myöhemmiltä päiviltään. Ehkä myös hiuskiehuran väri paljastaa, että kyseessä ovat iäkkäämmän taiteilijan hiukset, artistin, joka ei ehkä tavoitellut sitä, mitä nykyään kutsumme tähden asemaksi, vaan pyrki sen sijaan vaalimaan imagoa arvostettuna säveltäjänä ja musiikillisena grand old manina.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.