Kuukauden esine: Franz Lisztin hiuskiehkura
31. heinäkuuta 2026 on kulunut 140 vuotta unkarilaisen pianisti, säveltäjä, kapellimestari ja musiikinopettaja Franz Lisztin (1811–1886) kuolemasta. Virtuoosimaisesta ja karismaattisesta soittotyylistään tunnetulla ”pianon Paganinilla” ei ollut vaikeuksia kiinnittää konserttiyleisön huomio. Lisztiä ympäröivä valtava innostus kasvoi itse asiassa niin suureksi, että saksalainen kirjailija Heinrich Heine loi vuonna 1844 – kun Liszt oli konserttiuransa huipulla – käsitteen ”Lisztomania” kuvaamaan pianistin ympärillä vallinnutta pakkomielteisyyttä ja ihailua. Ilmiötä voidaan ehkä pitää eräänlaisena edeltäjänä sille popidolien palvonnalle, jonka tunnemme 1960-luvun Beatlemaniasta tai 2020-luvun Swiftiesistä. Lisztinkin osalta idolointi ilmeni yhdessä fanikulttuurin tutuista muodoista, nimittäin muistoesineiden keräämisessä. Kerrottiin esimerkiksi, että Lisztin konsertteihin osallistuneet naiset saattoivat rynnätä lavan eteen kaapatakseen pianistin silkkikäsineen tai hänen käyttämänsä nenäliinan, mutta innokkaat fanit keräsivät myös rikkoutuneita pianon kieliä ja hiuskiehkuroita, ja jopa kahvinporoja ja sikarinpätkiä, jotka Liszt oli jättänyt jälkeensä ravintoloissa. Kerrottiin myös, että konserttivieraat joutuivat pieniin tappeluihin yrittäessään napata nämä Liszt-aarteet, tai ainakin elleivät he olleet joutuneet täydelliseen hurmioon – huutaen, itkien tai pyörtyen pelkästään nähdessään virtuoosin pianon ääressä, jos on uskomista Theodor Hosemannin kuuluisaan karikatyyriin vuodelta 1842:
Tämän kuukauden ”kuukauden esine” onkin jonkinlainen esimerkki tällaisesta muistoesineestä, nimittäin Franz Lisztin hiuskiehkura:
Voikin kysyä, mitä tekemistä Franz Lisztin hiuskiehkuralla on Sibelius-museon ja suomalaisen musiikkikulttuurin kanssa? Hiuskiehkura on itse asiassa ollut yhteydessä useisiin merkittäviin toimijoihin Suomen musiikkielämässä, sillä se on alun perin tullut Sibelius-museon kokoelmiin kauppaneuvos Roger Lindbergin (1915–2003) välityksellä, joka toimi pitkään toimitusjohtajana Suomen aikoinaan merkittävimmässä musiikkialan yhtiössä, Musiikki-Fazerissa. Lindberg ja Musiikki-Fazer olivat puolestaan saaneet hiuskiehkuran pianisti, impressaari ja oopperajohtaja Edvard Fazerilta (1861–1943), joka oli opiskellut pianonsoittoa muun muassa Lisztin entisen oppilaan, saksalaisen pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Bernhard Stavenhagenin (1862–1914) johdolla. Edvard Fazer oli omien sanojensa mukaan hankkinut hiuskiehkuran ”Weimarissa kesällä 1889 Pauline Apelilta, Lisztin taloudenhoitajalta ja tämän kuoltua vuonna 1886 Liszt-museon johtajalta”:
Ei ole selvää, miten Pauline Apel oli saanut hiuskiehkuran haltuunsa. Vaikka Apel oli toiminut Lisztin taloudenhoitajana kolmenkymmenen vuoden ajan ja Fazer oli ilmeisesti ostanut hiuskiehkuran suoraan häneltä, lienee perusteltua olettaa, että Sibelius-museon kokoelmissa oleva hiuskiehkura ei loppujen lopuksi ole peräisin Lisztin ajalta aktiivisena konserttipianistina (–1847) vaan hänen myöhemmiltä päiviltään. Ehkä myös hiuskiehuran väri paljastaa, että kyseessä ovat iäkkäämmän taiteilijan hiukset, artistin, joka ei ehkä tavoitellut sitä, mitä nykyään kutsumme tähden asemaksi, vaan pyrki sen sijaan vaalimaan imagoa arvostettuna säveltäjänä ja musiikillisena grand old manina.
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
Japanilainen Sibelius-runoilija Aoi Ikame ja Sibelius-museon merkitys
Tällä kertaa blogitekstin on laatinut vieraileva kirjoittaja. Lasse Lehtonen on Aasian tutkimuksen ja musiikkitieteen dosentti, jonka teos Sibelius Japanissa (SKS, 2026) käsittelee Sibeliuksen musiikin vastaanottoa ja asemaa Japanissa. Tässä kirjoituksessa esiintyvät suomennokset ovat kirjoittajan.
Tein muutama vuosi sitten arkistotutkimusta Sibelius-museon Japaniin liittyvien materiaalien parissa, kun käsiini osui kiinnostava kirja, japanilaisen Aoi Ikamen (1960–1977) runo- ja esseekokoelma Paikka jossa olin (Moto ita tokoro).
Hämmästyin aluksi kaunokirjallisen teoksen sisältymistä kokoelmaan, mutta yhteys Sibeliukseen paljastui heti sisällysluettelosta: Ikamen kirjaan sisältyy 11 Sibeliuksen teoksille kirjoitettua runoa, jotka on järjestetty ”Sibelius-oodien” sarjaksi. Tällaisenaan ne suorastaan pistävät silmään teoksen sisällyksessä, sillä Ikamen muut runot käsittelevät universaaleja teemoja, kuten nuoruutta, itseyttä, taiteita, surua ja ajan kulua.
Miten tähän joukkoon oli siis päätynyt Sibelius?
**
Kävi ilmi, että Aoi Ikamen tarina on itse asiassa varsin traaginen. Taiteellisesti lahjakas nuori nainen kärsi vakavasta masennuksesta, jonka synkimmissä myrskyissä länsimainen taidemusiikki oli yksi tärkeimmistä harrastuksista. Ikamen elämä jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän päätti 17-vuotiaana itse poistua tästä maailmasta.
Ikamen runojen, novellien ja muiden tekstien olemassaolo tuli yllätyksenä hänen vanhemmilleen, jotka löysivät kirjoitukset tyttärensä kuoleman jälkeen. He päättivät toimittaa ja julkaista löytämänsä kirjoitukset.
Ikamen kukin Sibelius-oodi on omistettu säveltäjän yksittäiselle orkesteriteokselle siten, että ne leikkaavat läpi koko tuotannon nuoruuden kansallisromantiikasta loppupään muotomodernismiin. Omat runonsa ovat saaneet esimerkiksi useampi sinfonia ja sinfoninen runo, Finlandia ja Valse Triste.
Ikame lähestyy Sibeliusta hämmästyttävän erilaisista näkökulmista. Joissain runoissaan Ikame on jäljitellyt sävellystä ja sen teemoja, toisissa hän on pikemminkin kirjoittanut kokemuksiaan ja mielikuviaan runoudeksi. Finlandiasta kirjoitettu runo (1976) esimerkiksi rinnastuu vahvalta rytmisyydeltään Sibeliuksen sävellykseen. Runon alkua voi tulkita yhtä lailla nuoren, nousevan Suomen kuin vaikkapa paikkaansa maailmassa etsivän nuoren ihmisenkin näkökulmasta:
Te ette tiedä!
Ette sitä, että me olemme nuoria
Te ette tiedä!
Ette sitä, että meillä on totuus käsissämme
Me emme vaikene tottumuksesta –
me nousemme nyt
Viimein näemme jalkamme,
omat jalkamme, joilla seisomme
Tapiolasta laadittu runo (1976) puolestaan liittää aiheen käsittelyn kalevalaiseen metsään sen sijaan, että runo jäljittelisi muodoltaan Tapiolaa:
Metsän jumala! Kanneltasi syleillen
käännät puoleeni silmäsi, joista heijastuu kaukainen järvi
ja palaat takaisin metsääsi.
Ystäväni! Katso, kuinka paljon
hän onkaan meille antanut:
metsän hämäriin piirtyneet urat,
syvällä metsän siimeksessä laulavat Pohjolan tyttäret,
Sammon, joka ammentaa rajattoman onnen,
sekä muinaisten sankarien tanssit.
Katkelman jännite syntyy siitä, ettei lukija voi olla varma, onko teksti kirjoitettu metsän jumaluudesta vai Sibeliuksesta – vai ovatko nämä kaksi edes erotettavissa toisistaan. Vastaavaa leikittelyä sisältyy muihinkin runoihin.
**
Runoista on aistittavissa Ikamen syvä rakkaus Sibeliuksen musiikkiin, ja juuri tästä syystä kokoelma myös päätyi Sibelius-museolle. Ikamen runoihin jo tutustuttuani tein arkistotyötä ulkoministeriön arkistossa, josta löysin Suomen suurlähetystön ja Aoi Ikamen isän Arao Ikamen välisen kirjeenvaihdon.
Kävi ilmi, että Arao Ikamelle oli tärkeää saada tyttärensä teos museoon. Merkitys oli lähes hengellinen, kuten kirjeestä suurlähetystölle paljastuu: ”Vaimoni ja minä olemme onnellisia tietäessämme, että tyttäremme kirjoituksista koottu teos on lähellä mestari Sibeliusta, jota hän suuresti kunnioitti ollessaan tässä maailmassa.”
Ikamen tarina kertoo tietysti Sibeliuksen musiikin maailmanlaajuisesta vaikutuksesta ja Sibelius-museon merkityksestä ympäri maailmaa tunnettuna Sibelius-keskuksena. Ehkä kaikkein suurin arvo on kuitenkin siinä, että Ikamen runot puhuttelevat lukijaansa tavalla, joka avaa uusia näkökulmia Sibeliuksen musiikkiin. Ikamen runoissa tuntu Sibeliuksesta on siten kuin kulkenut takaisin Japanin kautta Suomeen.
3.6.2026 Lasse Lehtonen
Lainaukset:
Ikame, Aoi: Moto ita tokoro (Fukuoka: Ashi shobo, 1978).
Ulkoministeriön arkisto, Arao Ikamen kirje Teppo Takalalle 8.2.1979. Kotelo 7. Eid Musiikki, Taide, 1953–82.
Kuukauden esine: Keisarillinen piano vuodelta 1885
Sibelius-museon soitinkokoelmasta pystypianojen joukosta löytyy yksi poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti koristeltu soitin, jonka ulkomuotoa voisi luonnehtia jopa isänmaalliseksi: soittimen etupaneelissa komeilee Suomen leijona. Mistä on kyse?
Vuonna 1885 keisari Aleksanteri III teki pitkän vierailun Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Keisarin kohteina olivat muun muassa Lappeenranta, Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto (eli Helsingin yliopisto) ja Uudenmaan kasarmi. Tätä vierailua varten keisarillinen senaatti tilasi suomalaisen pianonvalmistaja Johan Erik Engströmin tehtaalta pianon, joka sijoitettiin silloiseen keisarilliseen palatsiin – nykyiseen presidentinlinnaan – Helsingissä. Soittimen koristeaiheet suunnitteli arkkitehti Sebastian Gripenberg, ja ne toteutettiin N. Bomanin höyrypuusepäntehtaalla Turussa. Hyvällä ja kauniilla soittimella haluttiin ilahduttaa musiikista nauttivaa keisariparia mutta kuitenkin ehkä erityisesti keisarinna Maria Fjodorovnaa, joka Suomessa yleisemmin tunnetaan prinsessa Dagmarina.
Keisarillisen pianon puuosat on valmistettu vaahterasta ja koivusta, ja sen koskettimet on päällystetty norsunluulla. Oktaaveja pianossa on 7 ¼. Soittimen kehys on valurautaa, ja sen kielet ovat ristissä. Tuon ajan pianoille viimeksi mainitut olivat uusia ominaisuuksia, jotka pianonvalmistaja Engström otti Suomessa ensimmäisenä käyttöön. Engströmin valintaa keisarillisen pianon valmistajaksi varmasti edesauttoivat hänen onnistumisiin johtanut uudistusmielensä, hyvä maineensa sekä se, että hän oli miltei samanlaisella soittimella voittanut ensimmäisen palkinnon Helsingissä järjestetyssä yleisessä näyttelyssä vuonna 1876. Tiettävästi Engström osallistui henkilökohtaisesti keisarillisen soittimen valmistukseen.
Keisarillisesta palatsista piano muutti Kotkaan, Langinkosken keisarilliseen kalastusmajaan, jossa keisaripari usein kesäisin oleskeli. Kenties pianon katsottiin estetiikaltaan sopivan sinne erityisen hyvin: olihan pianon ulkokuoren suunnitellut Sebastian Gripenberg yksi kalastusmajan pääarkkitehdeista. Pianon tarkasta siirtymävuodesta ei ole tietoa. Jossain vaiheessa piano kuitenkin siirrettiin Langinkoskelta takaisin palatsiin kenties kalastusmajan vaihtelevan lämpötilan ja ilmankosteuden vuoksi – soittimet kuitenkin voivat parhaiten tasaisissa olosuhteissa.
Keisarillinen palatsi muuttui aikanaan presidentinlinnaksi, ja sieltä Suomen valtioneuvosto myi pianon vuonna 1957 J.E. Engströmin pojalle, Robert Viktor Engströmille, joka sijoitti soittimen kotiinsa. Häneltä piano tuli testamenttilahjoituksena Sibelius-museolle vuonna 1975.
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
Kuukauden esine: Robert Kajanuksen kaalileikkuri
Edellisessä Kuukauden esine -julkaisussa kerroimme muutamasta Sibelius-museon kokoelmiin kuuluvasta hauskemmasta esineestä, ja myös tämän kuukauden esineeseen liittyy anekdootti sen lisäksi, että esineellä on yhteys suomalaisen musiikkihistorian merkittävään henkilöön.
Museon kokoelmiin kuuluu lähes 3 000 esinettä, joista noin 2 400 on soittimia ja noin 500 muita esineitä, jotka liittyvät tavalla tai toisella pääasiassa suomalaiseen musiikkielämään. Vuosien varrella kokoelmiin on liitetty myös esineitä, joilla on hieman epämääräisempi yhteys musiikkiin, sillä ne eivät välttämättä ole välineitä musiikin tekemisen tai musiikillisen toiminnan tulosta, vaan ne ovat päätyneet kokoelmiin lähinnä siksi, että ne ovat olleet musiikkielämässä aktiivisen henkilön hallussa. Esimerkkejä tällaisista esineistä ovat suomalaisen kapellimestarin Robert Kajanuksen (1856–1933) esineet, jotka lahjoitettiin museolle 1950-luvulla. Kajanukselle kuulunut tuoli, jota säilytetään nykyään museon arkistossa, on melko tyypillinen esimerkki tällaisesta esineestä:
Kokoelmista löytyy myös kapellimestarille kuulunut istutuskeppi:
Istutuskeppiin on jossain vaiheessa kirjoitettu ”leksakspistol” (lelupistooli), mikä havainnollistanee, kuinka esineiden tunnistaminen museoissa ei aina ole aivan vaivatonta. Ainakin parin vuosikymmenen ajan museon henkilökunnalle oli myös hieman epäselvää, mikä seuraava esine, joka ilmeisesti myös oli kuulunut Kajanukselle, oikeastaan on:
Kun kyseinen esine oli esillä näyttelyssä eräänä kesänä 1990-luvulla, sijaisopas esitteli sen soittimena puolalaiselle turistiryhmälle. Lausunto sai ryhmän purskahtamaan nauruun, sillä esine osoittautui kaalileikkuriksi, jollaisia oli käytössä Puolassa.
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
100 nuottikäsikirjoitusta: ensimmäinen osa on julkaistu
100-vuotisjuhlavuotensa aikana Sibelius-museo julkaisee 100 nuottikäsikirjoitusta kokoelmistaan, ja nyt ensimmäiset 33 teosta on julkaistu! Rullaa alas nähdäksesi listan.
Käsikirjoitukset ovat osin hieman tuntemattomampien säveltäjien käsialaa, ja niistä useita ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Mukana on teoksia lähinnä pienemmille kokoonpanoille mutta myös joitakin orkesteriteoksia sekä näyttämömusiikkia. Käsikirjoitukset ovat saatavilla Finna-portaalin kautta. Mukaan on valittu vain tekijänoikeuksista vapaata materiaalia.
Tällä kertaa listalla ovat muun muassa seuraavat säveltäjät ja teokset:
SmP2028 Ahlström, Gösta: Kålhufvudenas marsch
Opiskellessaan lääketieteen lisensiaatin tutkintoa Helsingissä vaasalaislähtöinen Gösta (Karl Gustaf) Ahlström (1877–1916) veljeili muiden Vaasan opiskelijoiden kanssa epävirallisessa yhdistyksessä, jota kutsuttiin Kaalinpäiden seuraksi (Kålhuvudenas sällskap). Amatöörimuusikkona Ahlström – jota yhdistyksessä kutsuttiin nimellä Kaalinlehti – sävelsi Kaalinpäille oman marssin, jolle annettiin nimi Kaalinpäiden marssi (Kålhufvudenas marsch).
Sibelius-museon kokoelmiin kuuluu vain yksi Ahlströmin omakätinen nuottikäsikirjoitus, nimittäin Kaalinpäiden marssi, mutta Ahlströmin tiedetään säveltäneen musiikkia myös muun muassa kitaralle. Sibelius-museon perustaja Otto Andersson – joka liittyi, vaikka olikin kotoisin Ahvenanmaalta, Kaalinpäät-seuraan aloittaessaan opintonsa Helsingissä vuonna 1901 – on tiettävästi myös sovittanut muutamia kappaleita Ahlströmille. Myöhemmin Ahlström toimi kaupunginlääkärinä ja kaupunginvaltuutettuna Uudessakaarlepyyssä, jossa hän myös kuoli 38-vuotiaana.
SmP2449 Björk, Alexander: Isänmaan kasvot
Jo 17-vuotiaana Alexander Björk (1864–1937) liittyi Kuopion pataljoonan puhallinorkesteriin, ja 1800-luvun lopulla hän palveli Viipurin sotilassoittokunnassa, mutta musiikki vei hänet myös Helsingin musiikkiopistoon ja Pietarin keisarilliseen teatteriin. Työskenneltyään hotellinpitäjänä useilla paikkakunnilla Suomessa Björk asettui Hankoon, jossa hän toimi muun muassa vapaapalokunnan soittokunnan, suojeluskunnan torviorkesterin sekä kaupungin jousiorkesterin kapellimestarina.
Björk sävelsi runoilija V.A. Koskenniemen teoksen Isänmaan kasvot salanimellä Canon ja ilmeisesti osallistui sillä Laulu-Miehet-mieskuoron järjestämään sävellyskilpailuun. Sibelius-museon kokoelmissa olevan kirjeen mukaan teos ei yltänyt kilpailussa palkintosijoille, minkä jälkeen Björk lähetti sävellykset Koskenniemelle.
Kuvat: Kirje Alexander Björkiltä V.A. Koskenniemelle & kirje Emil Kaupilta Robert Kajanukselle
SmP5753 & SmP5754 Kauppi, Emil: Hän kanteloa soitti & Kisakentällä
Säveltäjä, pianisti ja kanteleensoittaja Emil Kauppi (1875–1930) syntyi Hinnerjoella. Isä Johan Kaupelin työskenteli urkurakentajana Uudenkaupungin ja Kangasalan urkutehtailla, ja Emil tutustuikin jo varhain urkuihin ja alkoi soittaa niitä. Kauppi kävi Turun lukkari-urkurikoulun ja opiskeli myös Helsingin musiikkiopistossa, jossa hänen opettajanaan toimi muun muassa Jean Sibelius.
Kaupin sävellystuotanto on laaja, ja suurin osa hänen sävellyskäsikirjoituksistaan on tallessa Kansalliskirjastossa. Kauppi sävelsi pääasiassa laulu- ja laulunäytelmämusiikkia mutta myös kaksi oopperaa: Päiväkummun pidot ja Nummisuutarit. Jälkimmäistä on kutsuttu hänen joutsenlaulukseen, sillä kolmannen esityksen jälkeen, lokakuussa 1930, masentunut säveltäjä katosi jäljettömiin Tampereella. Kaupin arveltiin tehneen itsemurhan, mutta varmaa tietoa hänen kohtalostaan ei koskaan saatu.
Sibelius-museon arkistossa on kaksi Kaupin pienelle orkesterikokoonpanolle sovittamaa laulua, joiden käsikirjoitukset hän lähetti kapellimestari Robert Kajanukselle (ks. yllä).
SmP1907 Nervander, Ellen: ”E.N.”, notbok
Sibelius-museon käsin kirjoitettujen nuottikirjojen kokoelmassa on punakantinen, ohuehko kirja, jonka kantta koristavat nimikirjaimet E.N. Kyseessä on helsinkiläiselle laulunopettaja, säveltäjä Ellen Nervanderille (1842–1936) kuulunut nuottikirja. Se on lahjoitettu museolle vuonna 1984, ja lahjoittaja on kertonut löytäneensä sen kirpputorilta. Kyseessä on mielenkiintoinen ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kirpputorilöytö, sillä kirja sisältää paitsi Nervanderin tekemiä sovituksia muiden säveltäjien lauluista myös muutamia hänen itse säveltämiään lauluja, joita ei ilmeisesti ole julkaistu muualla.
Ellen Nervander oli paitsi kansakoulunopettaja ja säveltäjä myös kirjailija, kääntäjä ja innokas fennomaani. Hänen sävellystuotantoonsa kuuluu lähinnä lapsille sävellettyjä lauluja. Nervander julkaisi elinaikaan useita lastenlaulukokoelmia sekä Lauluopin kansakouluja varten (1896), joka käännettiin myös ruotsiksi.
Lukuvinkki: Susanna Välimäki & Nuppu Koivisto-Kaasik: Sävelten tyttäret
SmP8868 Vallenius, Otto: Laulu Kemin murtheella
Keminmaalainen Otto Vallenius (1855–1925) tunnetaan ensisijaisesti taidemaalarina ja oopperalaulajana. Maalaamista hän opiskeli Helsingissä ja Pariisissa. Kilpailu kuvataiteen maailmassa tuntui Valleniuksesta kuitenkin liian kovalta, joten hän suuntautui jo 1880-luvulla musiikkiuralle. Vallenius esiintyi yksityiskonserteissa mutta myös näyttelijänä Suomalaisessa teatterissa ja lopulta 1892–1895 Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Keminmaan seudulle, jossa hän vietti loppuelämänsä.
Säveltäjänä Vallenius on jäänyt melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa koostuu yksinlauluista ja muutamista pianokappaleista. Yksipuolisesta ihastumisesta kertova Laulu Kemin murtheella on Valleniuksen säveltämä ja sanoittama.
SmP19710 Öhrbom, Catharina: Notbok
Anna Catharina Öhrbom (1725–1784) syntyi Ruotsin Brunflossa mutta asui suuren osan elämästään Suomessa. Asuessaan Naantalin Taimossa vuonna 1759 Öhrbom kirjoitti nykyään Sibelius-museon kokoelmiin kuuluvan nuottikirjan, joka on Suomen vanhin säilynyt maallista kosketinsoitinmusiikkia sisältävä nuottikäsikirjoitus. Nuottikirjaansa Öhrbom on kirjoittanut 15 lyhyttä teosta, joiden melodiat ovat löydettävissä tuon ajan viulu- ja huilunuottikirjoista. Teokset eivät siis ole Öhrbomin omia sävellyksiä, mutta hän on itse sovittanut ne kosketinsoittimelle. Teokset etenevät vaikeusjärjestyksessä, joten kirja on luultavasti tarkoitettu soittimen opiskeluun joko Öhrbomille itselleen tai jollekulle muulle.
Öhrbomilta kirja on päätynyt hänen lapsenlapsensa puolison, Pöytyän kirkkoherra Carl Heleniuksen käyttöön. Ilmeisesti Helenius on vuoden 1823 paikkeilla täyttänyt kirjan tyhjät sivut kopioimalla niille vuoden 1701 suomalaisen virsikirjan.
Lukuvinkki: Ville Hautakankaan opinnäytetyö Öhrbomin nuottikirjasta
8. huhtikuuta 2026 julkaistut nuottikäsikirjoitukset:
- d’Adelung, Eduard (1831–1903): Theme et variatione Op 4 (1854)
- Ahlström, Gösta [Karl Gustaf] (1877–1946): Kålhufvudenas marsch
- Björk, Alexander (1864–1937): Isänmaan kasvot (text V.A. Koskenniemi)
- Collan, Sofia (1857–1938): I striden
- Elfving, Betty (1837–1923): In Freud und Leid (arr. Karl Müller-Berghaus)
- Fahlstedt, Jenny (1853–1906): Bikten
- Flodin, Karl (1858–1925): ”Ett hurtigt, ett friskt pulserande lif”
- Flodqvist, Carl Edvard (1832–1888): Duett för Cornetto och Tenorbasun
- Häggbom, Axel (1870–1942): För Finland
- Ingelius, Hugo (1853–1899): Hindumelodi
- Jacobsson, John (1835–1909): Kjerligheds vise ur ”en glad Gut”
- Kauppi, Emil (1875–1930): Hän kanteloa soitti
- Kauppi, Emil: Kisakentällä
- von Kothen, Axel (1871–1927): I dagar och nätter
- von Kothen, Axel: Juninatt
- Krank, Elin (1870–1949): Drommar i Hades
- Lange, Ina (1846–1930): Terzett ”Somna, du min våg”
- Mielck, Ernst (1877–1899): Romance
- Nervander, Ellen (1842–1936): ”E.N.”, notbok
- Pahlman, Oscar (1839–1935): Marcia funebre
- Palmgren, Selim (1878–1951): Anna-mi
- Ramstedt, Lovisa (1796–1858): Qvadrill
- von Schoultz, Dagmar (1864–1928): Jag hade dig kär
- Stenborg, Carolina (1794–1869): Musik till skydsängeln
- Thuneberg, Anne-Marie (1903–1928): Klockklang
- Tigerstedt, Anna (1860–1946): Elementärkurs i violinspel
- Tilgmann, Ferdinand (1832–1911): Solregn
- Wallenius/Vallenius, Otto (1855–1925): Laulu Kemin murtheella
- Vanni, Giovanni: Canto d’Aprile
- Wegelius, Martin (1846–1906): Aftonsång
- Weidenbrück, Eduard (1885–1919): Kvartett Op. 78
- von Willebrand, Reinhold Felix (1858–1935): Sextionde födelsedagen
- Öhrbom, Catharina (1725–1784): Notbok
Lisätietoa käsikirjoituksista, säveltäjistä tai Sibelius-museon kokoelmista: ota yhteyttä sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi
Kuukauden esine: Green Machine – The Frog Band
Aprillipäivän kunniaksi Kuukauden esine -sarjassa esitellään tänään hieman lystikkäämpää aineistoa. Saanemme siis esitellä sammakko-orkesteri Green Machinen!
Vuosien saatossa Sibelius-museon kokoelmiin on lahjoitettu soitinten lisäksi useita musiikkiaiheisia leikkikaluja. Green Machine – The Frog Band -sammakko-orkesteri on valmistettu, tai siis aloittanut uransa, 1980-luvun lopussa. Orkesterin tarina ei päättynyt musiikillisiin erimielisyyksiin, vaan sammakot liittyivät porukalla museokokoelmiin vuonna 2010.
Sammakko-orkesterissa on viisi innokasta jäsentä: laulaja, kitaristi, saksofonisti, kosketinsoittaja ja rumpali. Hienoista soittimista huolimatta sammakoiden musikaaliset kyvyt keskittyvät lähinnä vaakkumiseen ja rytmikkääseen huojumiseen: kun sammakko-orkesterille soittaa musiikkia, se alkaa huojua ja vaakkua kuulemansa rytmin tahtiin. Fiilistely onkin tämän orkesterin osaamisen keskiössä.
Sammakko-orkesterilla on myös varajäsen: jo vuonna 2005 muusikonuraltaan Sibelius-museoon eläköityi rumpua soittava sammakko, joka on syntynyt pääsiäismunasta. Eikä tässä vielä kaikki: Museon kokoelmista löytyy myös muun muassa musikaalisia tinasotilaita, trumpettia soittava smurffi sekä tuutulaulupehmoankka.
Sibelius-museossa sammakko-orkesteri on määritelty automaattisoittimeksi ja tarkemmin ottaen soittorasiaksi. Laitteen on valmistanut Metro Toys -yhtiö ja se toimii pattereilla.
PS. Päivämäärästä huolimatta tämä postaus ei ole aprillipila.
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
Keskustelua ja komiikkaa: Alfred Backa esiintyy Sibelius-museossa
10. huhtikuuta Sibelius-museo täyttyy keskustelusta ja komiikasta, kun standup-koomikko ja satiirikko Alfred Backa istahtaa nojatuoliin keskustelemaan yhdessä Åbo Akademin musiikkitieteen professori Johannes Brusilan kanssa, mitä seuraa standup-esitys. Tilaisuus järjestetään ruotsiksi.
I länstolen: Alfred Backa
Ilta alkaa keskustelulla, jossa yleisö saa ainutlaatuisen katsauksen tunnetun koomikon työstä. Ohjelma toteutetaan yhteistyössä Åbo Akademin musiikkitieteen ja folkloristiikan oppiaineiden kanssa. Keskustelun jälkeen pidetään tauko ennen standup-esityksen alkamista. Illan teemana ovat sanataide ja huumori.
Österbyssä Pensalassa syntynyt ja sittemmin vaasalaistunut Alfred Backa tunnetaan koomikkona, kirjailijana ja muusikkona. Hän on esiintynyt useissa podcasteissa, radio-ohjelmissa, käsikirjoittanut teatteriesityksiä ja lastenohjelmia sekä julkaissut useita kirjoja, mm. Finland 1800-nånting ja Finland Hundranånting: 1917–2018. Aikaisemmin lähinnä suomenruotsalaisissa piireissä tunnettu Backa tuli laajalti tunnetuksi myös suomenkielisten keskuudessa sosiaalisessa mediassa julkaisemiensa poliittisten satiirivideoiden myötä.
Sibelius-museon kulttuurituottaja Johannes Juva kertoo tulevan illan olevan erityinen juuri standup-showta edeltävän keskustelun takia.
”Yleisöllä on tässä harvinaislaatuinen tilaisuus päästä kuulemaan hänen huumorinsa takana olevista vaikutteista, ja Backan tapauksessa keskustelu voi lähteä myös todella yllättäville ja provokatiivisille vesille”, Juva kertoo.
Backa palkittiin Årets Klimathöjare -tunnustuksella 2023 ja vuonna 2024 hänelle myönnettiin Svenska Finlands folktingin ansiomitali.
Ohjelma
18.00 Ovet avautuvat
19.00 Keskustelu: I länstolen (nojatuolissa)
19.40 Väliaika
20.00 Komiikkaesitys (n. 1 tunti)
Ennen tapahtumaa ja väliajalla on mahdollisuus nauttia virvokkeita ja cocktailpaloja. Tarjoilusta vastaa Peppar Catering.
100 vuotta tiedettä, taidetta ja traditiota
Vuonna 2026 Sibelius-museo ja Åbo Akademi juhlistavat sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä, kun Otto Andersson nimitettiin Åbo Akademin musiikkitieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professoriksi. Nimitys merkitsi alkua niille yliopistoaineille, jotka nykyään tunnetaan Åbo Akademin musiikkitieteenä ja folkloristiikkana, sekä loi perustan Sibelius-museolle – Suomen monipuolisimmalle musiikkimuseolle.
Juhlavuoden aikana järjestetään useita tapahtumia, jotka valottavat Otto Anderssonin merkitystä ja perintöä. Vuoden aikana tutkijat, muusikot ja suomenruotsalaiset kulttuurivaikuttajat kokoontuvat rentoihin keskusteluihin Sibelius-museon nojatuoleissa. Keskustelujen teemoina ovat musiikki, kansanperinteet, kulttuuriperintö ja huumori, ja illat kehystetään konserteilla ja näyttämöllisillä esityksillä.
Lisätiedot ja liput löytyvät Sibelius-museon verkkosivuilta.
Kuukauden esine: Viulu vuodelta 1796
Vanhin säilynyt Suomessa rakennettu viulu kuuluu Sibelius-museon kokoelmiin. Kyseessä ei missään nimessä ole ensimmäinen viulu, joka Suomessa on koskaan rakennettu, mutta meidän päiviimme asti säilyneistä kotimaisista viuluista se on tiettävästi vanhin.
Viulun rakensi vuonna 1796 Johan Lindström (1746–1828). Paraisilla syntynyt Lindström saapui Turkuun vuonna 1773 ja työskenteli kaupungissa kirvesmiehenä. Ensimmäinen kirjallinen maininta Lindströmistä juuri viulunrakentajana löytyy vuodelta 1787, joten jo toimiessaan kirvesmiehenä hän oli erikoistunut viulunrakentamiseen. Vuonna 1789 Lindström haki virallisesti lupaa toimia kaupungissa kirvesmiehen sijaan viulunrakentajana. Luvan hän sai viimeistään vuonna 1794, jolloin kaupungin luetteloon paikallisista käsityöläismestareista ilmestyy merkintä viulunrakentajasta. Virallisista viulunrakentajista Lindström oli Turussa ensimmäinen ja omana elinaikanaan myös ainoa.
Lindströmin opintotausta ja ammatillinen historia ovat toistaiseksi hämärän peitossa. Kirkonkirjojen ja lehdissä julkaistujen ilmoitusten perusteella tiedämme, milloin Lindström saapui Turkuun, hänen avioliittohistoriansa, asuinkorttelinsa, varallisuutensa tason, hänen kuolinpäivänsä ja häntä suremaan jääneiden lasten ja lastenlasten määrän. Sen sijaan emme tiedä, mistä hän Turkuun ilmestyi ja missä hän oli opiskellut viulunrakentamista. Soitintutkija Carlo Bergmanin mukaan Lindströmin rakentamat viulut ovat saksalais-, ehkä ruotsalaisvaikutteisia. Vaikutteet eivät kuitenkaan välttämättä kerro mitään siitä, missä päin Lindström on oppinsa saanut.
1700-luvun viimeiset vuosikymmenet eivät olleet hullumpaa aikaa ryhtyä toimimaan viulunrakentajana juuri Turussa. Kaupungin musiikkielämä oli muuttunut huomattavasti aiempaa aktiivisemmaksi vuosisadan puolivälin jälkeen, ja ensimmäinen julkinen konsertti Turussa järjestettiin elokuussa 1773 – siis samana vuonna, kun Lindström muutti Turkuun. Tästä Aurora-seuran järjestämästä konsertista alkaen julkisten konserttien määrä alkoi Turussa kasvaa. Kehityksen huipuksi voidaan katsoa Turun soitannollisen seuran perustaminen vuonna 1790. Seuran oma orkesteri järjesti vuosien ajan keskiviikkoisin julkisia harjoituksia ja lauantaisin kohtuuhintaisen pääsylipun avulla saavutettavia konsertteja Seipelin salissa. Suurin osa soittimista oli todennäköisesti hankittu Ruotsista tai Ruotsin kautta Keski-Euroopasta, mutta mahdollista on, että Lindströminkin rakentamat viulut soivat seuran konserteissa.
Soitannollisen seuran toiminnan lisäksi Turussa oli muuta musiikkielämää. 1700-luvun lopulla kaupungissa järjestettiin myös viihteellisempiä julkisia konsertteja sekä yksityiskonsertteja. Lisäksi musisointi harrastuksena oli yleistymässä. Näin ollen soittimia löytyi myös sellaisten ihmisten kodeista, jotka musisoivat omaksi ilokseen tai vain perhepiirissä. Lindströmin ajoitus saapua Turkuun ja ryhtyä harjoittamaan viulunrakentajan tointa sattuivatkin siis juuri sopivasti: kaupungin heräävä musiikkielämä varmasti iloitsi ammattitaitoisesta viulunrakentajasta.
Lindström ei ainoastaan rakentanut viuluja vaan hän myös korjasi niitä ja muitakin soittimia: Turun soitannollinen seura maksoi toukokuussa 1798 Lindströmille erinäisten (ruotsiksi diverse) soitinten korjaamisesta. Todennäköisesti Lindström huolehti siis niin viulujen kuin muiden jousisoitinten korjaamisesta.
Uransa aikana Lindström valmisti huomattavan määrän viuluja. Bergmanin mukaan Lindströmin viulut ovat kaunista käsityötä, joiden materiaalit on todennäköisesti hankittu Turun alueelta. Akustisesti soittimet toimivat hyvin. Bergmanin mukaan Lindströmin viulujen kierukka on hieman alkeellinen, kun taas ääniaukot on muotoiltu kauniisti. Meidän päiviimme asti Lindströmin viuluja on tiettävästi säilynyt vain kaksi: Sibelius-museon kokoelmiin kuuluva viulu vuodelta 1796 sekä Turun kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluva viulu vuodelta 1814.
Kun Turku vuonna 1827 paloi, myös paikallinen musiikkielämä pysähtyi. Tässä vaiheessa viulunrakentaja Johan Lindström oli jo iäkäs, ja hän kuoli 82-vuoden iässä seuraavana vuonna. Turkulainen konserttikulttuuri alkoi kuitenkin pian elpyä, ja jo vuonna 1831 kaupungissa puusepän tointa alkoi harjoittaa Carl Petter Sundqvist. Sundqvist rakensi niin huonekaluja kuin urkuja, kitaroita ja viulujakin. Turkulaismuusikot saattoivat siis jälleen kääntyä paikallisen ammattilaisen puoleen.
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
Kuukauden esine: Konserttiohjelmat
Konserttiohjelmat ovat musiikin- ja historiantutkijoille mielenkiintoinen ja tärkeä aineistokategoria, joka täydentää konserttielämän kokonaiskuvaa yhdessä sanomalehtiaineiston (mainokset, konserttiarvostelut jne.) kanssa. Konserttien ohjelmalehtiset ovat myös esimerkiksi teosluetteloiden sekä säveltäjien ja muusikoiden elämäkertojen keskeistä tutkimusaineistoa.
Julkinen konserttitoiminta käynnistyi Suomessa 1700-luvun lopulla, kun ensin Aurora-seura ja sittemmin Turun Soitannollinen Seura alkoivat järjestää konsertteja. Varhaisimpien Suomessa pidettyjen konserttien ohjelmista on kuitenkin vain niukasti tietoa, sillä yleisölle jaettavia ohjelmalehtisiä ei vielä tuolloin tehty.
Konserteista on satunnaisten sanomalehti-ilmoitusten ja pienten uutisten lisäksi säilynyt joitakin painettuja ohjelmatietoja, mutta nämä olivat yleisesti näkyvillä olleita julisteita tai mainoksia. Esimerkiksi Turussa 18.2.1810 pidetystä konsertista on säilynyt seuraava painettu ilmoitus:
1830-1850-luvuilta on säilynyt jo huomattavasti enemmän painettua konserttiohjelma-aineistoa, ja 1800-luvun aikana painetuista konserttiohjelmista tuli vähitellen vakiintunut osa konserttikäytäntöä. Konserttiohjelmissa ei kuitenkaan vielä 1800-luvun lopullakaan välttämättä ollut tarkkaa tietoa esiintyjistä vaan niissä saatettiin luetella pelkästään soitettavat teokset sekä säveltäjän nimi – tai ainakin sukunimi.
1800-luvulta lähtien oli yleistä, että ainakin suurimmissa kaupungeissa järjestettyjen konserttien yksityiskohtaiset ohjelmat julkaistiin sanomalehdissä ennen konserttia. Konsertin jälkeen lehdissä julkaistiin konserttiarvosteluja, samaan tapaan kuin nykyään. Tällaista aineistoa löytyy runsaasti esimerkiksi Kansalliskirjaston digitoimista suomalaisista sanomalehdistä.
Kaikkia konsertteja ja musiikkitapahtumia ei kuitenkaan arvosteltu, eikä niitä myöskään välttämättä mainostettu lehdissä. Lisäksi sanomalehdessä etukäteen julkaistu ohjelma saattoi poiketa siitä, mitä konsertissa lopulta esitettiin. Tällaisissa tapauksissa arkistoon päätynyt yksittäinen ohjelma voi antaa arvokasta tietoa tutkijalle. Yksittäiset ohjelmat saattavat sisältää esimerkiksi konserttikävijän käsin kirjoittamia merkintöjä ohjelmamuutoksista tai siitä, mitä konsertissa soitettiin ylimääräisinä numeroina.
Orkesteri-, kuoro- ja soolokonserttien ohjelmien lisäksi on säilynyt ohjelmalehtisiä myös muista tapahtumista, joissa on esitetty musiikkia. Alla Turun Eläintenystävien Akatemiatalon salissa pitämän kevätiltaman ohjelma 30.3.1913:
Seuraavina päivinä turkulaislehdistössä kerrottiin edellä mainitusta Turun Eläintenystäväin yhdistyksen tapahtumasta näin:
Lukijalle ei tarkemmin kerrota, keiden kaikkien säveltämiä kappaleita illan aikana esitettiin – illan säveltäjänimistä mainitaan ainoastaan Palmgren.
Tällaisissa tapauksissa ohjelmalehti saattaa olla ainoa säilynyt tieto siitä, mitä musiikkia tapahtumassa tarkkaan ottaen esitettiin.
1840-luvulla Englannissa yleistyi käytäntö sivistää konserttiyleisöä varustamalla konserttiohjelma teosesittelyillä. Tapa levisi Manner-Euroopan kautta myös Suomeen, tosin vasta huomattavasti myöhemmin.
1900-luvulla myös esiintyvien muusikoiden esittelyt ja valokuvat, konserttipaikkakunnan yritysten mainokset jne. vakiintuivat osaksi konserttiohjelmia.
Sibelius-museon kokoelmissa on runsaasti konserttiohjelmia eri aikakausilta. Varhaisimmat ohjelmat ovat 1800-luvun alkupuolelta ja aineisto karttuu edelleen lahjoitusten ja museon oman keruutoiminnan myötä. Konserttiohjelmat on järjestetty kronologisesti ja arkistoitu joko yksittäisten muusikoiden tai esimerkiksi kulloinkin kyseessä olevan orkesterin tai kuoron kohdalle. Aineistosta on luetteloitu ja digitoitu toistaiseksi vain murto-osa, mutta materiaalia syötetään koko ajan lisää museon kokoelmahallintajärjestelmään ja sitä kautta myös Finnaan.
Museon kokoelmahenkilökunta vastaa mielellään aineistoon liittyviin kysymyksiin, eli jos sinulla on mielessäsi jokin konserttiohjelmiin liittyvä kysymys, voit laittaa sähköpostia osoitteeseen sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi .
Digitoituja konserttiohjelmia löytyy mm. seuraavilta sivuilta:
Digiterade konsertprogram i Finna.
Hereditas culturalis (Åbo Akademis bibliotek): Offentliga konserter i Åbo på 1800-talet; kokoelma turkulaisia konserttiohjelmia 1800-luvulta.
Digitoituja konserttiohjelmia löytyy myös Europeanasta.
Vanhojen konserttiohjelmien sisältämiä tietoja on kerätty myös useisiin tietokantoihin, kuten esimerkiksi:
- https://avoindata.suomi.fi/data/sv/dataset/helsingin-kaupunginorkesterin-konsertit (Helsingin kaupunginorkesterin konsertit, 1882->)
- Encore (Kansallisoopperan esitysten tietokanta, 1911->)
- https://www.concertprogrammes.org.uk/ (brittiläinen konserttiohjelmatietokanta)
- https://stockholmconcertdatabase.com/ (Tukholmassa pidettyjen konserttien tietokanta).
Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.