Kuukauden esine: Klubben – naisten musiikkikerho

Sibelius-museon arkistokokoelmiin kuuluu joukko niin sanottuja erilliskokoelmia, jotka ovat esimerkiksi yhteen tiettyyn henkilöön tai yhteisöön liittyviä aineistokokonaisuuksia. Osa erilliskokoelmista on kooltaan hyvin isoja, jopa kokonaisen arkistohuoneen laajuisia, osa taas pienempiä, kuten Klubben-kokoelma (SmS30). Se mahtuu kokonaisuudessaan yhteen arkistokoteloon.

Nimi Klubben viittaa Helsingissä tammi-helmikuussa 1922 perustettuun yksityiseen naisten musiikkikerhoon. Kerhoidean äiti oli Aili von Freymann (o.s. Gripenberg; 1885–1945). Hänen ajatuksenaan oli koota samanhenkisiä naisia viettämään aikaa yhdessä muun muassa musisoinnin parissa. Jäsenten keski-ikä oli kerhon perustamisen aikoihin noin 34 vuotta, ja siihen kuului enimmillään kymmenen jäsentä. Osa heistä oli opiskellut musiikkia määrätietoisemmin, osalle se oli enemmänkin harrastus – joskin tärkeä sellainen. Osaa kerhon jäsenitä yhdisti myös se, että he olivat Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun entisiä oppilaita.

Jäsenet pitivät aluksi noin kymmenen musiikkitapaamista vuodessa, vuoron perään eri jäsenten kodeissa. Tapaamisissa soitettiin yhdessä musiikkikappaleita – silloin tällöin kuultiin myös musiikkiaiheisia esitelmiä, ja toisinaan mukaan kutsuttiin myös ulkopuolisia vierailijoita. Miehiä ei tapaamisiin kuitenkaan huolittu; tämä oli kerhon ”ensimmäinen ja tärkein ehto”.

Kerhotapaamisen musiikkiohjelmia:

Kerho toimi aktiivisesti 1930-luvun loppupuolelle saakka, minkä jälkeen sen tapaamiset ja muu toiminta vähenivät selvästi. Kerhoa ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti lopetettu. Viimeinen muistiin merkitty tapaaminen pidettiin 19.1.1963, jolloin suuri osa jäsenistä oli jo kuollut. Viimeisinä elossa olivat Clara Borenius (o.s. Snellman; 1895–1990) ja Klubben-aineiston Sibelius-museolle vuonna 1981 lahjoittanut Gertrud Wichmann (o.s. Lönnroth; 1893–1996).

Klubben-kokoelma on mainio esimerkki siitä, että kokoelman pienuus ei suoraan korreloi sen merkittävyyden kanssa – tämäkin pieni arkiston helmi tarjoaa mielenkiintoista ja ainutlaatuista aineistoa sille, joka haluaa tutustua 1920–1930-lukujen kaupunkilaisnaisten musiikkiharrastuksiin. Klubben oli sen verran pieni ja yksityinen toimija, ettei sen toiminnasta löydy juurikaan mainintoja sanomalehdissä; tämä lisää omalta osaltaan kyseisen erilliskokoelman säilymisen tärkeyttä.

Klubbenin muistokirjassa olevat valokuvat on digitoitu ja ne julkaistaan Finnassa. Muuhun aineistoon pääsee tutustumaan varaamalla ajan arkiston tutkijahuoneeseen. Varauspyynnön voi lähettää sähköpostitse osoitteeseen sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

100 nuottikäsikirjoitusta: toinen osa on julkaistu

100-vuotisjuhlavuotensa aikana Sibelius-museo julkaisee 100 nuottikäsikirjoitusta kokoelmistaan, ja nyt toiset 33 teosta on julkaistu! Rullaa alas nähdäksesi listan. Ensimmäisen julkaisun löydät täältä: https://sibeliusmuseum.fi/fi/100-nuottikasikirjoitusta-ensimmainen-osa/

Käsikirjoitukset ovat osin hieman tuntemattomampien säveltäjien käsialaa, ja niistä useita ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Mukana on teoksia lähinnä pienemmille kokoonpanoille mutta myös joitakin orkesteriteoksia sekä näyttämömusiikkia. Käsikirjoitukset ovat saatavilla Finna-portaalin kautta. Mukaan on valittu vain tekijänoikeuksista vapaata materiaalia.

Tällä kertaa listalla ovat muun muassa seuraavat säveltäjät ja teokset:

SmP2446 Billroth, Theodor: Du bist mein erster Gedanke

Sibelius-museon käsikirjoituskokoelmassa on kotimaisten säveltäjien nuottikäsikirjoitusten lisäksi myös muutamia ulkomaisten säveltäjien teoksia. Osa näistä käsikirjoituksista on muualta Suomeen muuttaneiden ja täällä toimineiden henkilöiden tekemiä, osa taas on kulkeutunut Suomeen esimerkiksi ulkomailla oleskelleiden suomalaismuusikoiden mukana. 

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu saksalaisen kirurgin, Theodor Billrothin (1829–1894) laulun Du bist mein erster Gedanke käsikirjoitus. Billroth oli aikansa tunnetuimpia kirurgeja, joka harrasti päätoimensa ohella aktiivisesti musiikkia ja myös sävelsi jonkin verran. Hän kuului Wienin seurapiireihin ja oli muun muassa säveltäjä Johannes Brahmsin läheinen ystävä. Ystävykset keskustelivat paljon musiikista; Billrothin kerrotaan analysoineen useita Brahmsin sävellyksiä ennen niiden julkaisua, ja Brahms puolestaan rohkaisi Billrothia kirjoittamaan musikaalisuuden fysiologiasta. Billrothin uraauurtava teos Wer ist musikalisch? julkaistiin postuumisti musiikkikriitikko Eduard Hanslickin toimittamana vuonna 1895. 

Suomalainen baritonilaulaja Filip Forstén tutustui Theodor Billrothiin 1880-luvun lopulla Wienissä, kun Billroth toimi yliopistossa kirurgian professorina ja Forstén saapui kaupunkiin konsertoimaan sekä jatkamaan lauluopintojaan. Paitsi musiikki, myös kiinnostus lääketieteeseen lienee yhdistänyt ystävyksiä – ennen ammattilaulajaksi ryhtymistään Forstén opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa.  

Sibelius-museon arkistossa on muutamia Billrothin Forsténille kirjoittamia kirjeitä, joista viimeisin on päivätty vain muutamia viikkoja ennen Billrothin kuolemaa vuonna 1894. Billroth vaikuttaa olleen Filipille jonkinlainen isähahmo. Hänen kuolemansa jälkeen Filipin sisar, viipurilainen laulunopettaja Anna Forstén kirjoitti veljelleen surunvalittelut kutsuen Billrothia Filipin ”isälliseksi ystäväksi”.

SmP21022 Eibenschütz, José: ”Sorg” (Edelfeltin taulun mukaan)

Kapellimestari, viulisti ja säveltäjä José Eibenschütz (1875–1952) muutti Saksasta Suomeen vuonna 1894 aloittaessaan työnsä konserttimestarina Turun soitannollisen seuran orkesterissa. Jo seuraavana vuonna hänestä tuli orkesterin johtaja. Eibenschütz vietti Suomessa reilun vuosikymmenen, jona aikana hän ehti säveltää useita teoksia, muun muassa Turussa vuonna 1897 kantaesitetyn oopperan Ann-Mari. Oopperan libreton kirjoitti suomenruotsalainen Johan Fridolf Hagfors, tunnetun Modersmålets sång -laulun tekijä.

Eibenschützin alun perin jousiorkesterille säveltämä ”Suru” (Edelfeltin taulun mukaan) kantaesitettiin Turussa 16.1.1900. Teos sai positiivisen vastaanoton ja sitä pidettiin aikanaan yhtenä Eibenschützin parhaista sävellyksistä. Sävellyksen nimi viittaa Albert Edelfeltin vuonna 1894 maalaamaan tauluun Suru, joka on kuvituskuva ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoon Värnamon markkinoilla. Sibelius-museon arkistossa olevan version Eibenschütz on kirjoittanut viululle ja pianolle ja omistanut eläinlääkäri, amatööriviulisti Ludvig Fabritiukselle.  

Suomessa olonsa aikana José Eibenschütz tutustui suomalaisiin musiikkipiireihin, ja ystävystyi muun muassa Jean Sibeliuksen kanssa, joka omisti hänelle viululle ja pianolle säveltämänsä Romanssin, op. 42 1904). Vuonna 1905 Eibenschütz sai musiikkijohtajan paikan Görlitzistä ja muutti perheineen takaisin kotimaahansa Saksaan.

SmP21848 Konno, Hannes: Marssi

SmP6676 Moberg, Ida: Barnens bön för Finland

Ida Moberg (1859–1947) opiskeli laulua, pianonsoittoa ja sävellystä niin Pietarissa, Helsingissä kuin Saksassakin. Ensin ilmeisesti laulajan uraa tavoitellut Moberg kääntyi lopulta ensisijaisesti säveltämisen puoleen, ja vuonna 1906 hän järjesti Helsingissä oman sävellyskonsertin, jossa hän myös johti orkesteria. Kapellimestarina toimiminen oli tuona aikana tehtävä, jota ei katsottu naiselle sopivaksi. Niin oli jossain määrin säveltäminenkin; Oskar Merikannon kommentti Mobergin konsertista oli ”reipas nainen – mutta sittenkin nainen”. 

Alentavasta suhtautumisesta huolimatta Moberg toimi koko elämänsä musiikin parissa ensisijaisesti säveltäjänä ja musiikinopettajana. Hän sävelsi niin yksinlauluja, kuoroteoksia kuin orkesteriteoksia, ja mahtuu tuotantoon keskeneräiseksi jäänyt oopperakin. Suuri osa Mobergin musiikista jäi aikanaan julkaisematta, mutta kiinnostus sitä kohtaan on alkanut viime vuosina kasvaa. 

Mobergin teosten monipuolinen inspiraatiopohja lepää muun muassa teosofiassa, antroposofiassa, suomenruotsalaisuudessa, vapaussymboliikassa ja naisasialiikkeessä. Erityisen kiinnostunut Moberg oli teosofiasta ja antroposofiasta, ja muiden tointensa ohella hän johti Suomen Teosofisen seuran sekakuoroa.

SmP6958 Pingoud, Ernest: Sinfonia III. Finale

Venäläissyntyinen säveltäjä ja musiikkikirjoittaja Ernest Pingoud (1887–1942) oli yksi suomalaisen modernismin eturivin hahmoista mutta samalla eräänlainen toisinajattelija verrattuna aikansa usein kansallismielisiin ja Kalevalasta innostuneisiin suomalaisiin säveltäjiin. Kosmopoliitti Pingoud oli opiskellut musiikkia Alexander Silotin, Nikolai Rimski-Korsakovin ja Aleksandr Glazunovin johdolla Pietarissa sekä Hugo Riemannin ja Max Regerin johdolla Saksassa. Opintoihin oli mahtunut myös geologiaa, teologiaa, filosofiaa sekä kirjallisuutta, ja Pingoud oli kirjoittanut musiikkiarvosteluja ja esseitä.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Pingoud muutti Suomeen ja asettui aluksi Viipuriin ja Turkuun sekä lopulta Helsinkiin, jossa hän johti Fazerin konserttitoimistoa 1920- ja 1930-luvuilla sekä toimi Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä vuosina 1924–1942. Kohtalokas, morfiinilla höystetty ravintolakäynti eräänä kesäiltana 1941 johti ystävän kuolemaan ja oikeudenkäyntiin, jossa Pingoud’ta syytettiin kuolemantuottamuksesta. Oikeus vapautti Pingoud’n keväällä 1942, mutta hän teki itsemurhan samana kesänä 54-vuotiaana.

Pingoud debytoi säveltäjänä Helsingissä marraskuussa 1918, ja kriitikot alkoivat pian kutsua häntä futuristiksi, kubistiksi, ultramodernistiksi sekä ”musiikilliseksi bolševikiksi”. Kokeneena musiikkikirjoittajana Pingoud ei epäröinyt vastata kriitikoille lehdistössä. Pingoudin aktiivisin kausi orkesterisäveltäjänä sijoittuu 1910- ja 1920-luvuille, ja 1920-luvun gramofonikuumeen aikana ”Pinkku” sävelsi myös useita iskelmiä salanimillä Jonny Loke ja Lauri Ilari. Näistä sävellyksistä Asfalttikukka – esittäjinä muun muassa Topi Aaltonen (oopperalaulaja Ture Ara) ja Suomi Jazz Orkesteri – kuuluu tunnetuimpiin. Vuosina 1923–1927 Pingoud sävelsi viimeiseksi jääneen sinfoniansa (järjestyksessä nro 3, op. 27), jonka neljännen osan (Finale) käsikirjoitus kuuluu Sibelius-museon kokoelmiin. Kolmas sinfonia edustaa musiikintutkija Erkki Salmenhaaran arvion mukaan siirtymistä rauhallisempaan ja yksinkertaisempaan myöhempään tyyliin, vaikka se onkin yhtä värikäs ja myrskyisä kuin Pingoud’n aiemmat teokset samassa genressä.

SmP8671b Thuneberg, Lilli: Prinsarnas blomsteralfabet

Säveltäjä Lilli Thunebergia voidaan pitää yhtenä Suomen merkittävimmistä lastenmusiikin säveltäjistä, sillä useat hänen lauluistaan, laulusarjoistaan ja laululeikeistään saavuttivat suuren suosion jo hänen elinaikanaan, ja hänen musiikkiaan on yhä edelleen mukana monissa lastenlaulukirjoissa. Thuneberg syntyi Hämeenlinnassa ja muutti vuonna 1877 Turkuun, jossa hänen isänsä Ivar Thuneberg työskenteli opettajana ja nuorisotyöntekijänä – ammatissa, johon myös Lilli ryhtyi pianonsoitonopettajana lapsille ja vasta-alkajille. Lapsille ja musiikinopintojaan aloitteleville suunnattujen sävellysten lisäksi Thuneberg sävelsi muun muassa hengellisiä lauluja, ja hänen teoksiaan on sovitettu myös kuorolle. Thunebergin yleistäminen pääasiassa lastenmusiikin säveltäjäksi voi siis olla harhaanjohtavaa, etenkin kun osa hänen lauluistaan, jotka näennäisesti on suunnattu lapsille, sisältää tutkija Susanna Välimäen mukaan piirteitä soolo- ja lied-laulusta, vaikka ne on naamioitu lastenlaulun muotoon.

Eräs Thunebergin julkaistujen teosten tunnusomainen piirre on värikkäästi kuvitetut nuottipainokset, joita julkaisivat kustantamot Apostol ja Fazer sekä Thuneberg itse. Monet niistä perustuvat ruotsalaisiin lastenkirjallisuuden klassikoihin – muun muassa Ottilia Adelborgin (1855–1936), Elsa Beskowin (1874–1953) ja Jeanna Oterdahlin (1879–1965) teksteihin ja kuvituksiin – vaikka joissakin Thunebergin omakustanteisissa nuottikirjoissa ja -vihkoissa kuvitusten tekijää ei mainita. Luontoaiheet, kuten kasvit, sienet ja eläimet, sekä vuodenajat ovat usein toistuva teema Thunebergin lapsille säveltämissä kappaleissa; niin myös Sibelius-museon kokoelmiin kuuluvassa nuottikäsikirjoituksessa, joka on Thunebergin sävellys Adelborgin lastenkirjaan Prinsarnas blomsteralfabet. Kyseinen nuottikäsikirjoitus ei kuitenkaan sisällä kuvitusta vaan käsittää ainoastaan nuottimateriaalin ja tekstin.

26. elokuuta 2026 julkaistut nuottikäsikirjoitukset:

• Andrée, Fredrika (1836–1880: Dalens blomma
• Aufrichtig, Hans (1869–1951): Adagietto und Capricio hongroise
• Bergman, Adolf (1891–1944): Walse
• Billroth, Theodor (1829–1894): Du bist mein erster Gedanke
• Dettmann Fritz (1894–1945): Aus ”Traumgekrönt”
• Eibenschütz, José (1872–1952): Sorg (efter Edelfelts tafla)
• Ekman, Viktor (1964–1900): Op 1 b
• Elukhen, Alexander: Humoreske
• Engelberg, August (1817–1850): Mina Önskningar
• Flodin, Ferdinand (1826–1916): Till vännen som gick
• Hagelstam, Mariane: Snobbjoks Masurka
• von Heideman, Hugo (1851–1915): Höstblomman
• Konno, Hannes (1892–1942): Marssi
• Korhonen, Aina (1869–1943): Fjerne Toner
• Kronqvist, Hulda (1862–1934): Drömmen om sällhet
• Laethén, Rafael (1845–1898): Rondino
• Laurell, Josephine (1820–1905): Till den nyfödda
• Leinberg, Lilli (1836–1922): Sylvias visor
• Moberg, Ida (1859–1947): Barnens bön för Finland
• Moberg, Karl Adolf (1840–1901): Statens Guldgossar 1873
• Montgomery, Mathilda (1796–1863): Echo i Ådalen
• Munktell, Helene (1852–1919): Romance ur operan ”I Firenze”
• Nymander, Carl Johan Mauritz (1797–1856): Helsingfors Polka
• Palmgren, Allan (1860–1928): Porin Lotta Svärdin marssi
• Pingoud, Ernest (1887–1942): Symphoni III. Finale
• von Schantz, Filip (1835–1865): Lied (Ich will meine Seele)
• Sohlström, Gösta (1908–1938): Balettmusik till…
• Thuneberg, Lilli (1862–1920): Prinsarnas blomsteralfabet
• Tuominen, Wäinö (1880–1947): Olympiafanfaari
• Wallenius, Thora (1848–1915): Männikkö mors visor (3 visor)
• Wasenius, Carl Gustaf (1821–1899): Auragillets festmarsch
• Wegelius, Martin (1846–1906): Westfinsk marsch
• Wetterling, Hampus (1830–1870): Serenad

Lisätietoa käsikirjoituksista, säveltäjistä tai Sibelius-museon kokoelmista: ota yhteyttä sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi

Opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy syyskuussa

Turussa sijaitseva Sibelius-museo on Suomen monipuolisin musiikkimuseo. Museossa on näyttelyitä, konserttisali, suuri soitinkokoelma sekä laaja musiikkiarkisto. Tänä vuonna Sibelius-museo viettää 100-vuotisjuhlavuottaan, joka näkyy myös museon ajankohtaisissa näyttelyissä.

Koko syyskuun ajan tarjoamme opiskelijoille ilmaisen sisäänpääsyn Sibelius-museoon.

Näytä voimassa oleva opiskelijakortti kassalla. Tarjous ei koske konsertteja.

Osoite: Piispankatu 17, Turku
Avoinna ke, pe–su klo 11–16, to klo 11–18

---

Maksuton sisäänpääsy opiskelijoille syyskuussa koskee myös Åbo Akademin säätiön muita museoita: Ett Hem -museota (Piispankatu 14, Turku) sekä taiteilijakoti Casa Haartmania (Luostarinkatu 3, Naantali).

Lämpimästi tervetuloa!

---

Avaa juliste PDF-muodossa.

Kuukauden esine: Nuottikirjoituskone Smith Corona Musicwriter

Tämän kuukauden ”Kuukauden esine”-julkaisu käsittelee aihetta nuottikirjoitus hieman erikoisen kojeen avulla, nimittäin kirjoituskoneen, jossa tavallisen kirjoituskoneen tutut merkit on korvattu nuottikirjoituksen symboleilla:

Kun ajatellaan 1800-luvun painoteollisuuden innovaatioita, voidaan sanoa kirjoituskoneen modernissa muodossaan aiheuttaneen saman vuosisadan lopulla pienen vallankumouksen siinä, miten tekstiä painetaan paperille. Kirjoituskone tarjosi suhteellisen nopean ja standardoidun tavan tuottaa painokaltaisia merkkejä paperille ja vastasi täten esimerkiksi toimistotyön ja valtion byrokratian tarpeisiin. Muutamassa vuodessa kirjoituskoneita kuitenkin mukautettiin myös muun muassa stenografiaan ja pistekirjoitukseen sekä myös nuottikirjoitukseen sopiviksi. Nuottikirjoitusta varten valmistetut kirjoituskoneet yleistyivät viimeistään 1900-luvun puolivälissä, ja niiden muotoilu muistutti usein tavanomaisia toimistokirjoituskoneita (esimerkiksi saksalainen Nototyp/Melotyp, 1933), mutta myös hieman epätavallisempia malleja valmistettiin (esimerkiksi amerikkalainen Keaton-kone, 1936 ja 1953).

Nuottikirjoituskoneet kuuluivat kuitenkin varsin kapealle markkinasegmentille eivätkä ilmeisesti koskaan saavuttaneet aivan samaa suosiota kuin tavanomaiset kirjoituskoneet, ehkä myös koneiden suhteellisen korkean hinnan (vakiomalli saattoi maksaa yli 400 dollaria 1960-luvun puolivälissä, nykyhinnoin noin 4 000 €) sekä käsin kirjoittamiseen verrattuna hitaan kirjoitusprosessin vuoksi (valmistajien nopeutta koskevista mainoslupauksista huolimatta). Tietokoneiden kehitys 1970- ja 1980-luvuilla tasoitti tietä nuottien ladonnalle digitaalisin menetelmin, joka lopulta korvasi nuottikirjoituskoneiden tarpeen.

Pyrkimys pienentää valmistuskustannuksia oli oletettavasti syy siihen, että osa menestyneimmistä nuottikirjoituskoneista valmistettiin muokkaamalla jo olemassa olevia, tavanomaisia kirjoituskoneita. Esimerkkinä tästä ovat Musicwriter-mallit, joiden ensimmäisen prototyypin rakensi vuonna 1946 yhdysvaltalainen säveltäjä ja oboisit Cecil Effinger (1914–1990); hän sai keksinnölleen patentin vuonna 1954. Sibelius-museon kokoelmiin kuuluva nuottikirjoituskone onkin sellainen, jokseenkin myöhempi (noin vuoden 1962) Musicwriter-mallin kannettava ”Studio”-muunnos, jota valmisti rajoitetun erän yksi aikansa johtavista kirjoituskonevalmistajista, Smith Corona.

Musicwriter Studio -malli seuraa ulkomuodoltaan samaa muotoilua kuin Smith Coronan valmistama tavanomainen Galaxie-kirjoituskone – toisin sanoen mallien välinen olennainen ero on siinä, että tavanomaiset kirjoitusmerkit sekä näppäimissä että tyyppivarsien päissä olevissa painotyypeissä on korvattu nuottimerkeillä:

Poikkeavien kirjoitusmerkkien lisäksi kirjoituskoneen käyttöohjeessa mainitaan joitakin koneen käyttöä ja mekaniikkaa koskevia yksityiskohtia, jotka poikkeavat tavallisesta: näppäimiä tulee painaa vain oikealla kädellä, kun taas vasemmalla kädellä operoidaan telanuppia, jolla säädetään paperin asentoa korkeussuunnassa. Normaalikäytössä aakkoslukon tulee olla painettuna alas, koska yleisimmin käytetyt nuottimerkit sijaitsevat siellä, missä näppäimillä olisi niin sanotusti ISOJA KIRJAIMIA pienkirjainten sijaan, ja itse asiassa viisi näppäintä – diskanttiavain 𝄞, puolinuotti 𝅗𝅥, neljäsosanuotti 𝅘𝅥, kahdeksasosanuotti 𝅘𝅥𝅮 ja kuudestoistaosanuotti 𝅘𝅥𝅯 – tuottaa oikean merkin vain, jos vaihtonäppäin on painettuna tai lukitussa asennossa. Tämän lisäksi kaikki näppäimet lukuun ottamatta välilyöntiä ja askelpalautinta ovat niin sanottuja tarkenäppäimiä, eli näppäimen painalluksen jälkeen vaunu ei siirry automaattisesti tavallisen kirjoituskoneen tapaan. Koneen mukana toimitettiin myös näyte sen tuottamasta painojäljestä, joka samalla toimii todisteena siitä, että kone oli läpäissyt laadunvalvonnan ennen lähettämistään tehtaalta:

Miten kirjoituskone on päätynyt Sibelius-museon kokoelmiin? Kirjoituskoneen etupaneelia koristaa kohokuvioitu etiketti kirjainlyhenteellä ja vuosiluvulla ”SKUL 1962”) sekä osoitetiedoilla ”Temppelikatu 12, 00100 Helsinki”, mikä viittaa siihen, että kone olisi kuulunut Suomen Kanttori-urkuriliitolle (SKUL).

Merkintä museon tietokannassa kertoo, että kirjoituskone on saapunut Sibelius-museoon museon entisen intendentin kautta; hän oli ostanut koneen kirpputorilta Helsingissä vuonna 1995. Kirjoituskoneen aikaisemman historian ja käytön yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole tarkemmin tiedossa.

Ketkä ovat yleisesti ottaen saattaneet käyttää nuottikirjoituskoneita ja mihin tarkoitukseen? Nuottikirjoituskoneiden kuten Musicwriterin markkinointimateriaali viittaa siihen, että kohderyhmänä eivät olleet pelkästään säveltäjät tai kopistit, jotka tarvitsivat painettujen nuottien kaltaista jälkeä ja olisivat ilman nuottikirjoituskonetta joutuneet viemään käsikirjoituksensa painotaloon ladottaviksi, vaan myös sovittajat, musiikin opiskelijat ja opettajat, koulut, musiikkistudiot, kirkot sekä musiikkikustantajat. Eräs musiikin alalla esiintyvä käyttötarkoitus, jota kirjoituskoneiden keksijät ja valmistajat eivät ehkä osanneet ennakoida, oli kirjoituskoneen käyttö soittimena. Ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Cocteau käyttikin yhdessä maanmiehensä säveltäjä Erik Satien kanssa muun muassa kirjoituskonetta perkussiivisena soittimena kiistanalaisessa baletissa vuonna 1917 (Parade), ja yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson sävelsi vuonna 1950 teoksen, jossa kyseinen koje toimii jopa sooloinstrumenttina (The Typewriter). Myös Musicwriter-mallit ovat kaiketi olleet jonkin verran käytössä sekä soittimina että sävellystyökaluina muusikoiden keskuudessa ympäri maailmaa. Nuottikirjoituskone onkin ehkäpä myös musiikkikirjoituskone?

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

Kuukauden esine: Franz Lisztin hiuskiehkura

31. heinäkuuta 2026 on kulunut 140 vuotta unkarilaisen pianisti, säveltäjä, kapellimestari ja musiikinopettaja Franz Lisztin (1811–1886) kuolemasta. Virtuoosimaisesta ja karismaattisesta soittotyylistään tunnetulla ”pianon Paganinilla” ei ollut vaikeuksia kiinnittää konserttiyleisön huomio. Lisztiä ympäröivä valtava innostus kasvoi itse asiassa niin suureksi, että saksalainen kirjailija Heinrich Heine loi vuonna 1844 – kun Liszt oli konserttiuransa huipulla – käsitteen ”Lisztomania” kuvaamaan pianistin ympärillä vallinnutta pakkomielteisyyttä ja ihailua. Ilmiötä voidaan ehkä pitää eräänlaisena edeltäjänä sille popidolien palvonnalle, jonka tunnemme 1960-luvun Beatlemaniasta tai 2020-luvun Swiftiesistä. Lisztinkin osalta idolointi ilmeni yhdessä fanikulttuurin tutuista muodoista, nimittäin muistoesineiden keräämisessä. Kerrottiin esimerkiksi, että Lisztin konsertteihin osallistuneet naiset saattoivat rynnätä lavan eteen kaapatakseen pianistin silkkikäsineen tai hänen käyttämänsä nenäliinan, mutta innokkaat fanit keräsivät myös rikkoutuneita pianon kieliä ja hiuskiehkuroita, ja jopa kahvinporoja ja sikarinpätkiä, jotka Liszt oli jättänyt jälkeensä ravintoloissa. Kerrottiin myös, että konserttivieraat joutuivat pieniin tappeluihin yrittäessään napata nämä Liszt-aarteet, tai ainakin elleivät he olleet joutuneet täydelliseen hurmioon – huutaen, itkien tai pyörtyen pelkästään nähdessään virtuoosin pianon ääressä, jos on uskomista Theodor Hosemannin kuuluisaan karikatyyriin vuodelta 1842:

Tämän kuukauden ”kuukauden esine” onkin jonkinlainen esimerkki tällaisesta muistoesineestä, nimittäin Franz Lisztin hiuskiehkura:

Voikin kysyä, mitä tekemistä Franz Lisztin hiuskiehkuralla on Sibelius-museon ja suomalaisen musiikkikulttuurin kanssa? Hiuskiehkura on itse asiassa ollut yhteydessä useisiin merkittäviin toimijoihin Suomen musiikkielämässä, sillä se on alun perin tullut Sibelius-museon kokoelmiin kauppaneuvos Roger Lindbergin (1915–2003) välityksellä, joka toimi pitkään toimitusjohtajana Suomen aikoinaan merkittävimmässä musiikkialan yhtiössä, Musiikki-Fazerissa. Lindberg ja Musiikki-Fazer olivat puolestaan saaneet hiuskiehkuran pianisti, impressaari ja oopperajohtaja Edvard Fazerilta (1861–1943), joka oli opiskellut pianonsoittoa muun muassa Lisztin entisen oppilaan, saksalaisen pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Bernhard Stavenhagenin (1862–1914) johdolla. Edvard Fazer oli omien sanojensa mukaan hankkinut hiuskiehkuran ”Weimarissa kesällä 1889 Pauline Apelilta, Lisztin taloudenhoitajalta ja tämän kuoltua vuonna 1886 Liszt-museon johtajalta”:

Ei ole selvää, miten Pauline Apel oli saanut hiuskiehkuran haltuunsa. Vaikka Apel oli toiminut Lisztin taloudenhoitajana kolmenkymmenen vuoden ajan ja Fazer oli ilmeisesti ostanut hiuskiehkuran suoraan häneltä, lienee perusteltua olettaa, että Sibelius-museon kokoelmissa oleva hiuskiehkura ei loppujen lopuksi ole peräisin Lisztin ajalta aktiivisena konserttipianistina (–1847) vaan hänen myöhemmiltä päiviltään. Ehkä myös hiuskiehuran väri paljastaa, että kyseessä ovat iäkkäämmän taiteilijan hiukset, artistin, joka ei ehkä tavoitellut sitä, mitä nykyään kutsumme tähden asemaksi, vaan pyrki sen sijaan vaalimaan imagoa arvostettuna säveltäjänä ja musiikillisena grand old manina.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

Japanilainen Sibelius-runoilija Aoi Ikame ja Sibelius-museon merkitys

Tällä kertaa blogitekstin on laatinut vieraileva kirjoittaja. Lasse Lehtonen on Aasian tutkimuksen ja musiikkitieteen dosentti, jonka teos Sibelius Japanissa (SKS, 2026) käsittelee Sibeliuksen musiikin vastaanottoa ja asemaa Japanissa. Tässä kirjoituksessa esiintyvät suomennokset ovat kirjoittajan.

Te ette tiedä!
Ette sitä, että me olemme nuoria 
Te ette tiedä! 
Ette sitä, että meillä on totuus käsissämme 
Me emme vaikene tottumuksesta – 
me nousemme nyt 
Viimein näemme jalkamme, 
omat jalkamme, joilla seisomme

Tapiolasta laadittu runo (1976) puolestaan liittää aiheen käsittelyn kalevalaiseen metsään sen sijaan, että runo jäljittelisi muodoltaan Tapiolaa:

Metsän jumala! Kanneltasi syleillen 
käännät puoleeni silmäsi, joista heijastuu kaukainen järvi 
ja palaat takaisin metsääsi.

Ystäväni! Katso, kuinka paljon  
hän onkaan meille antanut: 
metsän hämäriin piirtyneet urat, 
syvällä metsän siimeksessä laulavat Pohjolan tyttäret, 
Sammon, joka ammentaa rajattoman onnen, 
sekä muinaisten sankarien tanssit.

Katkelman jännite syntyy siitä, ettei lukija voi olla varma, onko teksti kirjoitettu metsän jumaluudesta vai Sibeliuksesta – vai ovatko nämä kaksi edes erotettavissa toisistaan. Vastaavaa leikittelyä sisältyy muihinkin runoihin. 

** 

Runoista on aistittavissa Ikamen syvä rakkaus Sibeliuksen musiikkiin, ja juuri tästä syystä kokoelma myös päätyi Sibelius-museolle. Ikamen runoihin jo tutustuttuani tein arkistotyötä ulkoministeriön arkistossa, josta löysin Suomen suurlähetystön ja Aoi Ikamen isän Arao Ikamen välisen kirjeenvaihdon.  

Kävi ilmi, että Arao Ikamelle oli tärkeää saada tyttärensä teos museoon. Merkitys oli lähes hengellinen, kuten kirjeestä suurlähetystölle paljastuu: ”Vaimoni ja minä olemme onnellisia tietäessämme, että tyttäremme kirjoituksista koottu teos on lähellä mestari Sibeliusta, jota hän suuresti kunnioitti ollessaan tässä maailmassa.” 

Ikamen tarina kertoo tietysti Sibeliuksen musiikin maailmanlaajuisesta vaikutuksesta ja Sibelius-museon merkityksestä ympäri maailmaa tunnettuna Sibelius-keskuksena. Ehkä kaikkein suurin arvo on kuitenkin siinä, että Ikamen runot puhuttelevat lukijaansa tavalla, joka avaa uusia näkökulmia Sibeliuksen musiikkiin. Ikamen runoissa tuntu Sibeliuksesta on siten kuin kulkenut takaisin Japanin kautta Suomeen.

3.6.2026 Lasse Lehtonen

Lainaukset: 

Ikame, Aoi: Moto ita tokoro (Fukuoka: Ashi shobo, 1978). 

Ulkoministeriön arkisto, Arao Ikamen kirje Teppo Takalalle 8.2.1979. Kotelo 7. Eid Musiikki, Taide, 1953–82. 

Kuukauden esine: Keisarillinen piano vuodelta 1885

Sibelius-museon soitinkokoelmasta pystypianojen joukosta löytyy yksi poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti koristeltu soitin, jonka ulkomuotoa voisi luonnehtia jopa isänmaalliseksi: soittimen etupaneelissa komeilee Suomen leijona. Mistä on kyse?

Vuonna 1885 keisari Aleksanteri III teki pitkän vierailun Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Keisarin kohteina olivat muun muassa Lappeenranta, Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto (eli Helsingin yliopisto) ja Uudenmaan kasarmi. Tätä vierailua varten keisarillinen senaatti tilasi suomalaisen pianonvalmistaja Johan Erik Engströmin tehtaalta pianon, joka sijoitettiin silloiseen keisarilliseen palatsiin – nykyiseen presidentinlinnaan – Helsingissä. Soittimen koristeaiheet suunnitteli arkkitehti Sebastian Gripenberg, ja ne toteutettiin N. Bomanin höyrypuusepäntehtaalla Turussa. Hyvällä ja kauniilla soittimella haluttiin ilahduttaa musiikista nauttivaa keisariparia mutta kuitenkin ehkä erityisesti keisarinna Maria Fjodorovnaa, joka Suomessa yleisemmin tunnetaan prinsessa Dagmarina.

Keisarillinen palatsi muuttui aikanaan presidentinlinnaksi, ja sieltä Suomen valtioneuvosto myi pianon vuonna 1957 J.E. Engströmin pojalle, Robert Viktor Engströmille, joka sijoitti soittimen kotiinsa. Häneltä piano tuli testamenttilahjoituksena Sibelius-museolle vuonna 1975.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

Kuukauden esine: Robert Kajanuksen kaalileikkuri

Edellisessä Kuukauden esine -julkaisussa kerroimme muutamasta Sibelius-museon kokoelmiin kuuluvasta hauskemmasta esineestä, ja myös tämän kuukauden esineeseen liittyy anekdootti sen lisäksi, että esineellä on yhteys suomalaisen musiikkihistorian merkittävään henkilöön.

Museon kokoelmiin kuuluu lähes 3 000 esinettä, joista noin 2 400 on soittimia ja noin 500 muita esineitä, jotka liittyvät tavalla tai toisella pääasiassa suomalaiseen musiikkielämään. Vuosien varrella kokoelmiin on liitetty myös esineitä, joilla on hieman epämääräisempi yhteys musiikkiin, sillä ne eivät välttämättä ole välineitä musiikin tekemisen tai musiikillisen toiminnan tulosta, vaan ne ovat päätyneet kokoelmiin lähinnä siksi, että ne ovat olleet musiikkielämässä aktiivisen henkilön hallussa. Esimerkkejä tällaisista esineistä ovat suomalaisen kapellimestarin Robert Kajanuksen (1856–1933) esineet, jotka lahjoitettiin museolle 1950-luvulla. Kajanukselle kuulunut tuoli, jota säilytetään nykyään museon arkistossa, on melko tyypillinen esimerkki tällaisesta esineestä:

Kokoelmista löytyy myös kapellimestarille kuulunut istutuskeppi:

Istutuskeppiin on jossain vaiheessa kirjoitettu ”leksakspistol” (lelupistooli), mikä havainnollistanee, kuinka esineiden tunnistaminen museoissa ei aina ole aivan vaivatonta. Ainakin parin vuosikymmenen ajan museon henkilökunnalle oli myös hieman epäselvää, mikä seuraava esine, joka ilmeisesti myös oli kuulunut Kajanukselle, oikeastaan on:

Kun kyseinen esine oli esillä näyttelyssä eräänä kesänä 1990-luvulla, sijaisopas esitteli sen soittimena puolalaiselle turistiryhmälle. Lausunto sai ryhmän purskahtamaan nauruun, sillä esine osoittautui kaalileikkuriksi, jollaisia oli käytössä Puolassa.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

100 nuottikäsikirjoitusta: ensimmäinen osa on julkaistu

100-vuotisjuhlavuotensa aikana Sibelius-museo julkaisee 100 nuottikäsikirjoitusta kokoelmistaan, ja nyt ensimmäiset 33 teosta on julkaistu! Rullaa alas nähdäksesi listan.

Käsikirjoitukset ovat osin hieman tuntemattomampien säveltäjien käsialaa, ja niistä useita ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Mukana on teoksia lähinnä pienemmille kokoonpanoille mutta myös joitakin orkesteriteoksia sekä näyttämömusiikkia. Käsikirjoitukset ovat saatavilla Finna-portaalin kautta. Mukaan on valittu vain tekijänoikeuksista vapaata materiaalia.

Tällä kertaa listalla ovat muun muassa seuraavat säveltäjät ja teokset:

SmP2028 Ahlström, Gösta: Kålhufvudenas marsch

SmP2449 Björk, Alexander: Isänmaan kasvot

Jo 17-vuotiaana Alexander Björk (1864–1937) liittyi Kuopion pataljoonan puhallinorkesteriin, ja 1800-luvun lopulla hän palveli Viipurin sotilassoittokunnassa, mutta musiikki vei hänet myös Helsingin musiikkiopistoon ja Pietarin keisarilliseen teatteriin. Työskenneltyään hotellinpitäjänä useilla paikkakunnilla Suomessa Björk asettui Hankoon, jossa hän toimi muun muassa vapaapalokunnan soittokunnan, suojeluskunnan torviorkesterin sekä kaupungin jousiorkesterin kapellimestarina.

Björk sävelsi runoilija V.A. Koskenniemen teoksen Isänmaan kasvot salanimellä Canon ja ilmeisesti osallistui sillä Laulu-Miehet-mieskuoron järjestämään sävellyskilpailuun. Sibelius-museon kokoelmissa olevan kirjeen mukaan teos ei yltänyt kilpailussa palkintosijoille, minkä jälkeen Björk lähetti sävellykset Koskenniemelle.

Kuvat: Kirje Alexander Björkiltä V.A. Koskenniemelle & kirje Emil Kaupilta Robert Kajanukselle

SmP5753 & SmP5754 Kauppi, Emil: Hän kanteloa soitti & Kisakentällä

Säveltäjä, pianisti ja kanteleensoittaja Emil Kauppi (1875–1930) syntyi Hinnerjoella. Isä Johan Kaupelin työskenteli urkurakentajana Uudenkaupungin ja Kangasalan urkutehtailla, ja Emil tutustuikin jo varhain urkuihin ja alkoi soittaa niitä. Kauppi kävi Turun lukkari-urkurikoulun ja opiskeli myös Helsingin musiikkiopistossa, jossa hänen opettajanaan toimi muun muassa Jean Sibelius.

Kaupin sävellystuotanto on laaja, ja suurin osa hänen sävellyskäsikirjoituksistaan on tallessa Kansalliskirjastossa. Kauppi sävelsi pääasiassa laulu- ja laulunäytelmämusiikkia mutta myös kaksi oopperaa: Päiväkummun pidot ja Nummisuutarit. Jälkimmäistä on kutsuttu hänen joutsenlaulukseen, sillä kolmannen esityksen jälkeen, lokakuussa 1930, masentunut säveltäjä katosi jäljettömiin Tampereella. Kaupin arveltiin tehneen itsemurhan, mutta varmaa tietoa hänen kohtalostaan ei koskaan saatu.

Sibelius-museon arkistossa on kaksi Kaupin pienelle orkesterikokoonpanolle sovittamaa laulua, joiden käsikirjoitukset hän lähetti kapellimestari Robert Kajanukselle (ks. yllä).

SmP1907 Nervander, Ellen: ”E.N.”, notbok

Sibelius-museon käsin kirjoitettujen nuottikirjojen kokoelmassa on punakantinen, ohuehko kirja, jonka kantta koristavat nimikirjaimet E.N. Kyseessä on helsinkiläiselle laulunopettaja, säveltäjä Ellen Nervanderille (1842–1936) kuulunut nuottikirja. Se on lahjoitettu museolle vuonna 1984, ja lahjoittaja on kertonut löytäneensä sen kirpputorilta. Kyseessä on mielenkiintoinen ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kirpputorilöytö, sillä kirja sisältää paitsi Nervanderin tekemiä sovituksia muiden säveltäjien lauluista myös muutamia hänen itse säveltämiään lauluja, joita ei ilmeisesti ole julkaistu muualla.

Ellen Nervander oli paitsi kansakoulunopettaja ja säveltäjä myös kirjailija, kääntäjä ja innokas fennomaani. Hänen sävellystuotantoonsa kuuluu lähinnä lapsille sävellettyjä lauluja. Nervander julkaisi elinaikaan useita lastenlaulukokoelmia sekä Lauluopin kansakouluja varten (1896), joka käännettiin myös ruotsiksi.

Lukuvinkki: Susanna Välimäki & Nuppu Koivisto-Kaasik: Sävelten tyttäret 

SmP8868 Vallenius, Otto: Laulu Kemin murtheella

Keminmaalainen Otto Vallenius (1855–1925) tunnetaan ensisijaisesti taidemaalarina ja oopperalaulajana. Maalaamista hän opiskeli Helsingissä ja Pariisissa. Kilpailu kuvataiteen maailmassa tuntui Valleniuksesta kuitenkin liian kovalta, joten hän suuntautui jo 1880-luvulla musiikkiuralle. Vallenius esiintyi yksityiskonserteissa mutta myös näyttelijänä Suomalaisessa teatterissa ja lopulta 1892–1895 Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Keminmaan seudulle, jossa hän vietti loppuelämänsä.

Säveltäjänä Vallenius on jäänyt melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa koostuu yksinlauluista ja muutamista pianokappaleista. Yksipuolisesta ihastumisesta kertova Laulu Kemin murtheella on Valleniuksen säveltämä ja sanoittama.

SmP19710 Öhrbom, Catharina: Notbok

8. huhtikuuta 2026 julkaistut nuottikäsikirjoitukset:

• d’Adelung, Eduard (1831–1903): Theme et variatione Op 4 (1854)
• Ahlström, Gösta [Karl Gustaf] (1877–1946): Kålhufvudenas marsch
• Björk, Alexander (1864–1937): Isänmaan kasvot (text V.A. Koskenniemi)
• Collan, Sofia (1857–1938): I striden
• Elfving, Betty (1837–1923): In Freud und Leid (arr. Karl Müller-Berghaus)
• Fahlstedt, Jenny (1853–1906): Bikten
• Flodin, Karl (1858–1925): ”Ett hurtigt, ett friskt pulserande lif”
• Flodqvist, Carl Edvard (1832–1888): Duett för Cornetto och Tenorbasun
• Häggbom, Axel (1870–1942): För Finland
• Ingelius, Hugo (1853–1899): Hindumelodi
• Jacobsson, John (1835–1909): Kjerligheds vise ur ”en glad Gut”
• Kauppi, Emil (1875–1930): Hän kanteloa soitti
• Kauppi, Emil: Kisakentällä
• von Kothen, Axel (1871–1927): I dagar och nätter
• von Kothen, Axel: Juninatt
• Krank, Elin (1870–1949): Drommar i Hades
• Lange, Ina (1846–1930): Terzett ”Somna, du min våg”
• Mielck, Ernst (1877–1899): Romance
• Nervander, Ellen (1842–1936): ”E.N.”, notbok
• Pahlman, Oscar (1839–1935): Marcia funebre
• Palmgren, Selim (1878–1951): Anna-mi
• Ramstedt, Lovisa (1796–1858): Qvadrill
• von Schoultz, Dagmar (1864–1928): Jag hade dig kär
• Stenborg, Carolina (1794–1869): Musik till skydsängeln
• Thuneberg, Anne-Marie (1903–1928): Klockklang
• Tigerstedt, Anna (1860–1946): Elementärkurs i violinspel
• Tilgmann, Ferdinand (1832–1911): Solregn
• Wallenius/Vallenius, Otto (1855–1925): Laulu Kemin murtheella
• Vanni, Giovanni: Canto d’Aprile
• Wegelius, Martin (1846–1906): Aftonsång
• Weidenbrück, Eduard (1885–1919): Kvartett Op. 78
• von Willebrand, Reinhold Felix (1858–1935): Sextionde födelsedagen
• Öhrbom, Catharina (1725–1784): Notbok

Lisätietoa käsikirjoituksista, säveltäjistä tai Sibelius-museon kokoelmista: ota yhteyttä sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi