Kaunotar vai hirviö – betonibrutalismin monet kasvot
14.11.2022
Useimmat brutalistiset rakennukset on suunniteltu niin sanotusti sisältä ulospäin. Tällaisia rakennuksia ei voi tarkastella – eikä etenkään ymmärtää – vain ulkopuolelta käsin. Harvat arkkitehtuurin tyylisuunnat herättävät yhtä vahvoja tunteita kuin betonibrutalismi. Tämä yhtä lailla rakastettu kuin vihattukin tyylisuunta on jättänyt jälkensä omaperäisiin rakennuksiin eri puolilla maailmaa, myös Suomessa. Vuonna 1968 valmistuneen Sibelius-museon, joka on nykyään osa Åbo Akademin säätiötä, suunnitteli Woldemar Baeckman. Ainutlaatuisen konserttisalin sisäänsä kätkevä museorakennus kuuluu maamme arvostetuimpiin brutalistisiin rakennuksiin.
Betonibrutalismin suuret, harmaat ja geometriset rakennukset tuovat monille mieleen neuvostoarkkitehtuurin, dystooppiset maisemat ja elokuvan Kellopeliappelsiini. Tyyliä ovat kritisoineet monet, muun muassa Ison-Britannian kuningas Charles III. Vuonna 1984 tuolloinen kruununprinssi kuvaili brutalistisia rakennuksia betonikasoiksi, joiden arkkitehtuuri on vahingoittanut Lontoon kaupunkikuvaa enemmän kuin Saksan ilmavoimat toisen maailmansodan aikana.
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa asenteet olivat erilaisia. Brutalismin käsite syntyi 1950-luvulla kuvaamaan uutta arkkitehtuurin tyylisuuntaa, jossa suosittiin yksinkertaisia linjoja, käsittelemättömiä betonipintoja ja suuria funktionaalisia tiloja. Sodan jälkeen nopea talouskasvu lisäsi kaupunkiasuntojen tarvetta. Teräsbetonielementtejä alettiin valmistaa teollisesti, ja modernista brutalismista tuli uuden hyvinvointiyhteiskunnan symboli.
Betonibrutalismin käsite tuli tunnetuksi, kun sveitsiläinen arkkitehti Le Corbusier käytti vuonna 1952 käsitettä béton brut (raaka betoni). Termi brutalismi tuli laajempaan käyttöön, kun Reyner Banhamin essee ”The New Brutalism” julkaistiin The Architectural Review ‑lehdessä vuonna 1955. Käsitettä uusbrutalismi oli käyttänyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1949 ruotsalainen arkkitehti Hans Asplund kuvaillessaan Uppsalassa sijaitsevaa Villa Göthiä.
Betonibrutalismi Suomessa
Brutalismia pidetään yhtenä modernismin haaroista. Siinä missä funktionalismia edustavat arkkitehdit arvostivat sileäksi rapattuja seiniä ja harvoja mutta tarkkaan harkittuja yksityiskohtia, brutalististen arkkitehtien sydän sykki käsittelemättömälle betonille, jossa näkyi valussa käytetyn muottilaudoituksen jättämiä jälkiä, uurteita ja oksakohtia. Näitä kahta tyylisuuntaa yhdistävät funktionaalisten ratkaisujen painottaminen ja liiallisten yksityiskohtien välttäminen.
Betonibrutalismi oli melko suosittua 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, mutta kaikki tuon ajan betonirakennukset eivät ole automaattisesti brutalistisia. Monet lähiörakennukset pystytettiin nopeasti, kun betonielementtien teollinen tuotanto käynnistyi. Monet brutalistiset rakennukset ovat nykyään huonossa kunnossa. Se johtuu osittain siitä, että betonia ei ole aiemmin ymmärretty rakennusmateriaalina, mutta myös siitä, ettei se ole saanut arvostusta suurelta yleisöltä.
Historiallisesti arvokasta arkkitehtuuria on suojeltava
Brutalismilla on toki myös kiihkeitä puolestapuhujia. Yksi heistä on tutkija ja tietokirjailija Mikko Laaksonen, joka työstää tällä hetkellä kirjaprojektia betonibrutalismista Suomessa. Laaksonen kartoittaa brutalistisia rakennuksia ja haastattelee yhä elossa olevia kyseisen aikakauden arkkitehteja. Turkulainen Laaksonen ei itse ole arkkitehti vaan taiteiden tutkija ja kirjailija. Hänen aiempia teoksiaan ovat muun muassa kirjat Erik Bryggmanista ja Pekka Pitkäsestä sekä Turun seudun arkkitehtuuriopas, jonka hän on kirjoittanut Juri Nummelinin kanssa.
Pyhän Ristin kappeli Turussa
Laaksonen kiinnostui brutalismista jo nuorena. Kiinnostuksen huomaa yhä selvästi, kun hän kertoo Turun helmistä eli Pyhän Ristin kappelista ja Sibelius-museosta. Laaksosen mukaan Sibelius-museossa on jotain temppelimäistä ja tiettyä japanilaisvaikutteista estetiikkaa, mihin varmasti vaikuttaa atriumpiha.
– Sibelius-museo on kuin uniikki koru empiretyylisten rakennusten keskellä. Myös kontrasti historiallisen paikan ja modernistisen arkkitehtuurin välillä vahvistaa ainutlaatuista tunnelmaa, Laaksonen sanoo.
Monilla brutalistisilla rakennuksilla on yksinkertainen ja geometrinen ulkoasu.
– Useimmat brutalistiset rakennukset on suunniteltu niin sanotusti sisältä ulospäin. Esimerkiksi Pyhän Ristin kappeli on ulkoa katsottuna melko mitäänsanomaton. Tällaisia rakennuksia ei voi tarkastella – eikä etenkään ymmärtää – vain ulkopuolelta käsin.
Laaksosen ei tarvitse jäädä miettimään, mistä hän pitää museossa eniten:
– Hienointa Sibelius-museossa on mielestäni itse Sibelius-sali. Sali sopii hyvin myös puheiden pitämiseen, joten tila on sekä arkkitehtonisesti vaikuttava että funktionaalinen.
Laaksonen toivoo, että ihmiset arvostaisivat betonibrutalismin ainutlaatuisuutta ja hienoutta enemmän:
– Modernistinen arkkitehtuuri, johon betonibrutalismikin luetaan, on muutakin kuin Bryggmanin ja Alvar Aallon arkkitehtuuria. Se on kansainvälisesti arvokasta kulttuuriperintöä. Nyky-Suomessa monia brutalistisia rakennuksia uhkaa valitettavasti purkaminen. Mielestäni suomalainen modernismin kulttuuriperintö on vähintään yhtä merkittävää kuin Sibeliuksen musiikki ja ansaitsee tulla säilytetyksi, Laaksonen toteaa lopuksi.
Tunnettuja betonibrutalistisia rakennuksia Suomessa
- Pyhän Ristin Kappeli, Turku – Pekka Pitkänen, 1965–1967
- Tapiolan kirkko, Espoo – Aarno Ruusuvuori, 1965
- Hotelli Mesikämmen, Ähtäri – Timo ja Tuomo Suomalainen, 1976
- Näyttelykeskus WeeGee, Tapiola, Espoo – Aarno Ruusuvuori, 1964–1967
- Dipoli, Otaniemi, Espoo – Reima Pietilä ja Raili Paatelainen, 1966
- Urdsgjallar, Otaniemi, Espoo – Kurt Moberg, 1966
- Haukilahden vesitorni, Espoo – Erkko Virkkunen ja Ilmari Hyppänen, 1968
- Hyvinkään kirkko – Aarno Ruusuvuori, 1961
Teksti: Annika Welling-Nyberg
Kuva: Nawras Odda, Timo Jakonen, Annika Welling-Nyberg