Sibbe Live!: Selim Palmgrenin yksinlaulut 1900-1944 - Sibeliusmuseum Siirry pääsisältöön

Sibbe Live!: Selim Palmgrenin yksinlaulut 1900-1944

28.02.2024 18:00 – 19:15

Aikuinen 15€

Opiskelija / eläkeläinen 12€

← Kaikki tapahtumat

Jenni Lättilä (sopraano), Rabbe Österholm (baritoni) ja Henrik Järvi (piano) esittävät läpileikkauksen Selim Palmgrenin laajasta yksinlaulutuotannosta. Konsertissa on mukana  mestariteoksia, joita kuultiin aiemmin konserttilavoilla Aino Acktén, Maikki Järnefelt-Palmgrenin, Greta von Haartmanin, Lea Piltin, Oiva Soinin ja Aune Antin esittäminä.

Henrik Järvi opiskeli Sibelius-Akatemiassa Liisa Pohjolan, Salzburgin Mozarteumissa Alexei Lubimovin sekä Pietarin konservatoriolla Alexander Sandlerin johdolla. Madridin kamarimusiikkiakatemiassa hän työskenteli Ralf Gothonin ja Tom Krausen ohjauksessa. Lisäksi hän on osallistunut Jorma Panulan kapellimestarikursseille.

Henrik Järvi on esiintynyt Oulun, Jyväskylän ja Turun sinfoniaorkesterien solistina sekä Turun ja Kuhmon musiikkijuhlilla. Hän on esiintynyt myös konserttikiertueilla Saksassa, Sveitsissä, Norjassa ja Ruotsissa sekä Baltian maissa. Tällä hetkellä Järvi viimeistelee taiteellista väitöskirjaansa Sibelius-Akatemiassa keskittyen Selim Palmgrenin pianomusiikkiin.

Sopraano, musiikin tohtori Jenni Lättilä on valmistunut Sibelius-Akatemiasta maisteriksi Kirkkomusiikin sekä Laulumusiikin ja oopperan koulutusohjelmista, laulunopettajinaan Pekka ja Outi Kähkönen. Sittemmin hän on jatkanut opintojaan mm. Dorothy Irvingin ja Susanna Ekenin johdolla. Jenni Lättilän tohtorintutkinto tarkastettiin joulukuussa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus -tohtorikoulussa. Jenni Lättilä on palkittu useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä laulukilpailuissa, vuonna 2009 hänet valittiin Suomen Wagner-seuran Bayreuth-stipendiaatiksi. Hänen nuori dramaattinen sopraanoinstrumenttinsa soveltuu erityisen hyvin Verdin ja Wagnerin suurten roolien esittämiseen, ja hän tekikin ammatillisen debyyttinsä Verdin Macbeth-oopperan Lady Macbethinä vuonna 2010. Suomen Kansallisoopperassa hän debytoi 2011 Wagnerin Nibelungin Sormus -tetralogiassa, jossa lauloi kolme roolia. Hän on sen jälkeen vieraillut Kansallisoopperassa vuosittain. Jenni Lättilä on kysytty orkesterisolisti ja esiintyy aktiivisesti myös lied-laulajana. Monipuolisena ja taitavana muusikkona hän on tunnettu suomalaisen ja pohjoismaisen nykymusiikin esittäjänä ja kantaesittäjänä.

Baritoni, laulupedagogi Rabbe Österholm suoritti laulun A-tutkinnon lisäksi monipuolisia opintoja Sibelius-Akatemiassa ja valmistui sieltä musiikin maisteriksi 1998. Hän on säännöllisesti esiintynyt laulusolistina, ensisijaisesti liedlaulajana sekä kuoro- ja orkesterisolistina. Hänen konserttiohjelmistoonsa kuuluu m.m. Die Schöne Müllerin ja Dichterliebe -laulusarjat sekä italialainen romanza-ohjelma.  Österholm toimii laulun lehtorina Musikinstitutet Kungsvägen – opistossa sekä laulun opettajana Sibelius-Akatemiassa. 

Säveltäjä Selim Palmgren ja puolisonsa, laulaja Minna Talwik-Palmgren kotonaan. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Selim Palmgren (1878 – 1951) loi suomalaisen pianomusiikin perustan ja oli ensimmäinen suomalainen pianokonserttojen säveltäjä. Luovana ja esittävänä taiteilijana hän saavutti suuren kansainvälisen arvostuksen teostensa tulkitsijana. Palmgren kohosi 1930- ja 1940 -luvuilla merkittäväksi vaikuttajaksi Suomen musiikkielämässä, ja hänet nimitettiin Sibelius-Akatemian ensimmäiseksi sävellyksen professoriksi.

Palmgren sävelsi, erityisesti vaimolleen Maikki Järnefelt-Palmgrenille, noin sata yksinlaulua, joista useimmat ovat tunteellisia romansseja ruotsinkielisiin teksteihin. Lauluja on myös Kantelettaren, Larin-Kyöstin ja Koskenniemen teksteihin. Varhaisissa lauluissa, kuten Den unge piges viser, on griegmäistä, pohjoismaista kuulautta. Myöhemmissä lauluissa ilmaisu saa rinnalleen myös kokeilevaa harmoniaa ja kromatiikkaa. Parhaimmistoon kuuluu keinuvine rytmeineen laulu I vassen Osvald Sirénin runoon. Toista vaimoaan, laulaja Minna Talwik-Palmgrenia varten Palmgren sävelsi myös orkesterisäesteisiä lauluja.

Henrik Järven taustoitus konsertissa kuultaviin kappaleisiin:

https://sibeliusmuseum.fi/fi/selim-palmgrenin-yksinlaulut-1900-1944/

Laulujen sanat

Lemmenlaulu (H.Ojansuu)

Sä sydämmeni synkeässä yössä
olit tuikkiva tähtönen
ja lauluini tummassa vyössä
sulo, sointuisin kantelen.
Ja sä olit vain tähden lento,
yön taivasta kirkastit,
ja sä olit vain sävel hento,
joka hetkisen hehkyilit.

Vaan sinua siunaan aina
ja kaihoan kaivaten,
sä taivaan antama laina,
ilo kulkijan yöllisen.

Långsamt som kvällskyn (K. A. Tavaststjerna)

Långsamt som kvällsskyn mister sin purpur, där över milsfjärdens blänkande slätt, sakta, som brisen somnar därborta,
långt, så att ögat ej skönjer det rätt,
fjärran, som ekot dör efter sista
utdragna tonen av skärflickans sång,
skall jag dig glömma, du, som gav purpur
vårbris och toner åt livet en gång.

Du var mig mera nära (K. A. Tavaststjerna)

Du var mig mera nära
än lycka till sin graf,
än tomhet är till ära,
än tiggaren sin staf.

Du var mig mera nära
än solen blomman är,
än den, som måste bära
till bördan, som han bär.

Du var mig mera nära
än kärleken sin bikt;
du var min ljusa, skära
försvunna vårdags dikt.

För alla vindar (B. Gripenberg)

För alla vindar må min farkost drifva
mot fjärran hav och obekanta land.
Må vågorna min vandringssaga skrifva
med lätta krusningar i sand.
Den glöd, hvars plågor jag ej fri kan blifva på fjärran haf må blåsa upp i brand
och sjunka flammande som solens skifva
till ro bland molnen långt vid himlens rand.

För alla vågor må min farkost gunga,
må alla vindar i mitt segel sjunga,
må alla stränder hälsa mig som gäst.
I intet land, hos ingen vill jag stanna.
Jag går ombord
med festligt smyckad panna
och seglar bort när glädjen är som bäst.

                                     /

Kaikkiin tuuliin ajelehtikoon alukseni
kohti kaukaisia meriä ja tuntemattomia maita. Kirjoittakoot aallot tarinani
kevyin aaltoiluin hiekkaan.
Hehku, jonka piinasta en voi vapautua, räjähtäköön tuleen kaukaisella merellä
ja sammukoon liekehtien kuin auringon kehrä, lepäämään pilvien seassa kaukana taivaanrannassa.


Kaikki aallot keinuttakoot alustani,
laulakoot kaikki tuulet purjeessani,
kaikki rannat toivottakoon minut tervetulleeksi.
En halua jäädä mihinkään maahan, en kenenkään luo.
Minä astun laivaan
juhlallisesti koristeltuna
ja purjehdin pois, kun ilo on suurimmillaan.

Lotta Lennings vaggvisa (Z. Topelius)

Nu kommer natt efter dagens strid,
Och alla stjernor de glimma;
Sof sött i natten, min stjerna blid,
Mitt ögas ljufvaste strimma!
Se Christus vakar allena huld;
Hans ögon skina som klara guld
I denna verldenes dimma.

Der stiga grafvarnas spöken opp
Och sina klor de utsträcka;
De vilja gripa min rosenknopp
Och himlens stjernor utsläcka.
De säga mig att min skatt är död,
Att all min ångest, att all min nöd
Ej kan den dyra uppväcka.

(Då visar jag dem din rosenmund:
Den kan jag aldrig förglömma.
De hvita englar, de se din blund,
De se så ljufligt dig drömma.
De bida alla en morgon klar,
När stilla öppnas ditt ögonpar
Och i sin famn de dig gömma.)


Jag vaggar dig till en salig ro
Från mycken ångest och möda;
Jag vaggar dig till en helig tro
På Jesus Christus den döda.
Jag vaggar dig från all jordens kif
Till himmelsk glädje och evigt lif,
Som ingen mask kan föröda.

                                     /

Nyt tulee päivän taistelun jälkeinen yö,
Ja kaikki tähdet loistavat;
Nuku suloisesti, rakas tähteni,
Silmäni ihanin terä!
Katso, Kristus yksin valvoo kunnialla;
Hänen silmänsä loistavat kuin kirkas kulta
Tämän maailman sumussa.

Siellä nousee haudan haamut
Ja niiden kynnet ovat ojennetut;
Ne haluavat tarttua ruusunnuppuuni
Ja sammuttaa taivaan tähdet.
He sanovat, että aarteeni on kuollut,
Että kaikki tuskani, kaikki ahdistukseni
Ei voi herättää rakasta.

(Silloin näytän heille ruusuhuulesi:
En voi niitä koskaan unohtaa.
Valkoiset enkelit, he näkevät unesi,
He näkevät sinun nukkuvan niin suloisesti.
He kaikki rukoilevat kirkasta aamua,
Kun silmäsi aukeavat hiljaa
Ja syliinsä he sinut kätkevät.)

Minä tuuditan sinut autuaaseen rauhaan
Monista huolista ja vaivoista;
Minä tuuditan sinut pyhään uskoon
Jeesukseen Kristukseen kuolleeseen.
Minä tuuditan sinut kaikesta maallisesta murheesta
Taivaalliseen iloon ja iankaikkiseen elämään
Jota yksikään mato ei voi tuhota.

När den sköna Maj med sippor kommit

(J. L. Runeberg)

När den sköna Maj med sippor kommit
kransa tärnor sina bruna lockar
skyndande till ringdans kring sin majstång.


Glad är den, som bär ett vackert smycke,
glad är den, hvars blomsterkrans
är lyckad, Glad är den,
som känner kinden rodna.

Frågar du, hvem gladast af alla, frågar du?
Den, som ser sin fästman med i ringen.

En vintervisa (G. Fröding)

Jag sörja, jag sörja, jag sörja väl må,
ty stjärnorna så kalla på himmelen gå
och frusen och kall är hela världen.
Och mänskorna de kämpa i drivor och snö
och vandra och gå och förfrysa och dö,
vart vandren I, vart leder denna färden?

(De tycka sig se ljus långt på villande stig,
de skynda, de tänka att snart få värma sig
och finna goda vänner i gårde.
Och kommer en i vägen, så slå de honom ner
och domna sedan själva och vakna aldrig mer,
I mänskor, varen intet så hårde!)

                                     /

Minä suren, minä suren kovin,
sillä tähdet ovat niin kylmiä taivaalla
ja koko maailma on jäässä ja kylmä.
Ja ihmiset kamppailevat lumihangessa
ja vaeltavat ja menevät ja jäätyvät ja kuolevat, minne olette menossa, mihin tämä matka vie?

(He luulevat näkevänsä valoa kaukana polun varrella, he kiirehtivät, he luulevat pian olevansa lämpimässä
ja löytävänsä matkalta hyviä ystäviä.
Ja kun joku tulee vastaan, he kaatavat hänet, ja nukahtavat sitten itse eivätkä enää koskaan herää.
Ihmiset, älkää olko niin kovia!)

Herbst (C. Flaischlen)

So regnet es sich langsam ein
Und immer kürzer wird der Tag und immer
Seltener der Sonnenschein.

Ich sah am Waldrand gestern ein paar Rosen stehn.
Gib mir die Hand und komm…
Wir wollen sie uns pflücken gehn.

Es werden wohl die letzten sein!

                                     /

Niin alkaa hiljalleen sataa
Ja päivä aina vain lyhenee
Ja yhä harvemmin aurinko paistaa.

Näin eilen ruusuja metsän reunassa.
Anna minulle kätesi ja tule…
Mennään poimimaan niitä.

Ne jäävät varmaan viimeisiksi!

Flickan knyter i Johannenatten (J. L. Runeberg)

Flickan knyter i Johanne-natten
kring den gröna broddens späda stänglar
silkestrådar utav skilda färger,
men på morgonstunden går hon sedan
dit att leta ut sin framtids öden.

Nu, så hör, hur flickan där beter sig.
Har den svarta, sorgens stängel, vuxit,
talar hon och sörjer med de andra.
Har den röda, glädjens stängel, vuxit,
talar hon och fröjdas med de andra.
Har den gröna, kärleksstängeln, vuxit,
tiger hon och fröjdas i sitt hjärta.

                                     /

Tyttö sitoo juhannusyönä
vihreiden versojen hentojen varsien ympärille erivärisiä silkkilankoja,
ja aamulla hän menee sitten
selvittämään tulevaisuutensa kohtaloa.

Kuunnelkaa nyt, mitä tyttö siellä tekee.
Jos surun musta varsi on kasvanut,
hän puhuu ja suree muiden kanssa.
Jos punainen, ilon varsi, on kasvanut,
hän puhuu ja iloitsee muiden kanssa.
Jos vihreä, rakkauden varsi, on kasvanut,
vaikenee hän ja iloitsee sydämessään.

Suomen suvi (N. Mantere)

Mä uinun nuorella nurmella,
Ja taivas siintävä ylläni päilyy.
Ja lintuset ilmassa leikkiä lyö,
Ja puiden lehdet ne hiljaa häilyy,
Ja tuoksua, nuoruutta täys on maa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Mä uinun nuorella nurmella,
Ja eessäni Kianta kirkasna hohtaa,
Ja laulu rastasten, peippojen
Mun korvaini kalvoa hurmaten kohtaa.
Ja laulua, tuoksua täys on maa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

(Mä uinun nuorella nurmella
Ja hengitän tuoksua, hengitän syvään,
Ja katselen luontohon lumoovaan,
Kuin äitihin hellään, lempeään, hyvään.
Ja mieleeni tuo tuhat aatosta saa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!
Oi, ihanaa maata, mi meille on suotu!
Sua täytyvi lempiä, rakastaa
Joka ainoan, jolle vain lie sydän luotu!
Sua täytyy, oi, kaunehin, kallein maa,
Joka rinnan leimuten rakastaa!)

Joululaulu (S. Nuormaa)

Ja neitsyt pikku poijuttansa povellansa vie
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Voi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.
Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Dunkelrote Rosen (T. Siemerling)

Dunkelrote Rosen!
Kann euch nimmer schau’n,
Bitt’re Thränen müssen
In den Kelch euch tau’n.

Dunkelrote Rosen,
Saht mein Glück erstehn,
Dunkelrote Rosen,
Saht es auch vergehn.

Einst zur zarten Spende
Brach die Rosen er,
Heut’ sind seine Hände
Für mich kalt und leer.


(Weinend muss ich neigen
Mein bekümmert Haupt,
Dass der Zeiten Reigen
Mir mein Glück geraubt.)


Dunkelrote Rose!
Dufte mir nicht zu!
Find’ bald unterm Moose
die ersehnte Ruh’.

(Dunkelrote Rosen,
In das kühle Grab
Kommt als Liebeszeichen
Dann mit mir hinab!)


Dunkelrote Rosen,
deckt den schwarzen Schrein!
Dunkelrote Rosen,
Schmückt den Hügel mein.

                       /             

Tummanpunaiset ruusut!
En voi katsoa teitä koskaan,
katkerat kyyneleet täyttäköön vaasinne.

Tummanpunaiset ruusut,
näitte onneni ensin,
tummanpunaiset ruusut,
näitte myös sen katoavan.

Kerran hellänä lahjana
toi hän ruusut,
tänään hänen kätensä ovat
minulle kylmät ja tyhjät.


(Itkien minun on painettava
suruinen pääni,
että ajan tanssi
onneni ryösti.)

Tummanpunainen ruusu!
älä tuoksu minulle!
Pian löydän sammaleen alta
kaipaamani levon.

(Tummanpunaiset ruusut,
viileään hautaan
tulkaa rakkauden merkiksi
sitten alas kanssani!)

Tummanpunaiset ruusut,
peittäkää musta arkkuni!
Tummanpunaiset ruusut,
koristakaa kumpuani.

Die Klage (tuntematon)

Nach meiner Lieb viel hundert Knaben trachten, allein der, den ich lieb, will mich nicht achten. Ach, weh mir, armen Maid, vor Lieb muss ich verschmachten.

Um meine Gunst die Andern alle flehen, allein der, den ich lieb, mag mich nicht sehen. Ach, weh mir, armen Maid, wie muss mir dann geschehen.

Von allen Keiner mag mir widerstreben, allein der, den ich lieb, will sich nicht geben. Ach, weh mir armen Maid, was soll mir dann das Leben?

                                     /

Minun rakkauttani etsivät sadat pojat, mutta hän, jota rakastan, ei huomaa minua. Voi, tyttörukka, rakkauden tähden minun on kärsittävä.

Kaikki muut pyytävät suosiotani, mutta se, jota rakastan, ei ota minua vastaan. Voi minua, tyttörukka, miten minun sitten käy.

Kukaan heistä ei voi vastustaa minua, mutta se, jota rakastan, ei antaudu minulle. Voi, neitoparka, mitä minun elämästäni tulee?

Nun die Schatten dunkeln (E. Geibel)

Nun die Schatten dunkeln,
Stern an Stern erwacht:
Welch ein Hauch der Sehnsucht
Flutet in der Nacht!

Durch das Meer der Träume
Steuert ohne Ruh’,
Steuert meine Seele
Deiner Seele zu.

Die sich dir ergeben,
Nimm sie ganz dahin!
Ach, du weißt, daß nimmer
Ich mein eigen bin.

                   /

Nyt varjot tummenevat,
tähti toisensa jälkeen herää:
Mikä kaipauksen henkäys
leijuu yössä!

Unelmien merellä
ilman lepoa
Ohjaa sieluni
kohti sieluasi.


Joka antautuu sinulle,
ota itsellesi kokonaan!
Voi, tiedät, etten koskaan
enää ole omani.

Så sakta ringde klockorna (A. Gullstrand)

Så sakta ringde klockorna
i tyst konvaljeskog,
när dagen, svept i nattens dok till hvilan ensam drog.
Så sakta ringde klockorna vid spröda kläppars slag, en andehviskning liknande, så silfverren och svag.

                                      /

Niin hiljaa soivat kellot vaienneessa kielometsässä,
kun päivä, yön suojiin kietoutuneena,
kävi yksin levolle.
Niin hiljaa soivat kellot hauraiden kielten lyönnein, kuin hengen kuiskaus, niin hopeinen ja heikko.

Sjung! Sjung! (Z. Topelius)

Sjung, sjung, brusande våg!
Visorna dina vet jag.
Sjung, sjung, fågel i skog!
Drillerna kan jag nog.
Sjung, sjung, blomster i vind!
Sucka sen aldrig mera!

Sjung, sjung, mitt hjerta du!
Klaga ej mera nu!
(Jag vet hvad jag vet, hvad ingen vet,
Hvad ingen nu alls kan ana!
Min hemlighet är min hemlighet,
Den skall ingen dödlig spana …

Här, här stod han i går,
Första och enda gången!
Hans blick då, när han såg,
Var som en mörkblå våg …
Guldglans på vågen,
Solsken i hågen …


Aldrig i sjelfva den bleka död
Så kan jag den blicken glömma,
Varm som den klara aftons glöd,
När rosor om kärlek drömma …
Ve om han visste –
Hvad?)

Sjung, sjung, brusande våg!
Visorna dina vet jag.
Sjung, sjung, fågel i skog!
Drillerna kan jag nog.
Sjung, sjung, blomster i vind!
Sucka sen aldrig mera!
Sjung, sjung, mitt hjerta du!
Klaga ej mera nu!

                                     /

Laula, laula, pauhaava aalto!
Tunnen kyllä laulusi.
Laula, laula, metsän lintu!
Osaan kyllä harjoituksesi.
Laulakaa, kukat tuulessa!
Älkää sitten enää koskaan huokailko!
Laula, laula, oma sydämeni!
Lopeta jo valituksesi!

(Tiedän mitä tunnen, mitä kukaan ei tiedä, mitä kukaan ei voi edes aavistaa!
Salaisuuteni on minun salaisuuteni, eikä kukaan kuolevainen saa siitä vainun…
Täällä, täällä hän seisoi eilen, ensimmäisen ja ainoan kerran! Hänen katseensa oli silloin kuin tummansininen aalto… Kultainen hohde aallolla, auringonpaiste mielessään…

En edes kalpeassa kuolemassa
Voi unohtaa tuota katsetta, lämmin kuin kirkkaan illan hehku,
Kun ruusut uneksivat rakkaudesta…
Voi jos hän tietäisi –
Mitä siis?)

Laula, laula, pauhaava aalto!
Tunnen kyllä laulusi.
Laula, laula, metsän lintu!
Osaan kyllä harjoituksesi.
Laulakaa, kukat tuulessa!
Älkää sitten enää koskaan huokailko!
Laula, laula, oma sydämeni!
Lopeta jo valituksesi!

En moders farväl (E. N. Söderberg)

Och far du fjärran i världen och mötas vi här ej mer, jag följer dig dock på färden och aldrig jag dig öfverger.

Ty medan jag än kan bedja en bön för dig och ditt väl, är oafslitlig kedjan, som enar oss alltid själ vid själ.

                                     /

Ja vaikka lähtisit kauas maailmaan, emmekä enää tapaisi täällä, seuraan sinua matkallasi, enkä koskaan jätä sinua.

Sillä niin kauan kuin voin vielä rukoilla sinun parhaaksesi, ketju, joka yhdistää meidät sielu sielulta, on katkeamaton.

Asparnas susning (E. N. Söderberg)

I aspar, som tonrikt susen med vemodsdallrande blad, I fängslen min håg och tjusen, men gören mig icke glad.

I tolken det kval, som skälfver i hjärtats innersta vrå, fast lifvets himmel sig hvälfver oändligt solig och blå.

Till jordens flyktiga gäster I hvisken att spröd och späd är hvarje tråd som dem fäster vid lifvets grönskande träd.

                                     /

Haavat, jotka soinnikkaasti kuiskaatte alakuloisin lehdin, kahlitsette mieleni ja lumoatte, mutta ette tee minua onnelliseksi.

Kuvaatte ahdistusta, joka vapisee sydämen sisimmässä sopukassa, vaikka elämän taivas kaartuu äärettömän aurinkoisena ja sinisenä.

Maan ohikiitäville vieraille kuiskaatte, että jokainen lanka, joka heidät kiinnittää elämän vehreään puuhun, on hauras ja herkkä.

Gula blad (E. N. Söderberg)

Gula blad och röda, som från träden falla, mig förtälja alla mänskobarnens lott.

Blekna och förblöda efter blomningsdagar bjuda oss de lagar, som mätt lifvets mått.

Hvad vi drömma skärast i den unga våren,

låna skall af åren höstens bleka drag;

Hvad vi fingo kärast, skall ifrån oss röfvas,

vän, hvars tro hann pröfvas, fröjd, som lyst vår dag.

                                     /

Keltaiset ja punaiset lehdet,

jotka putoavat puista, kertovat minulle kaikkien ihmislasten kohtalosta.

Kuihtuneina ja haalistuneina kukoistuksen jälkeen, antavat meille lait, jotka määrittävät elämän mitan.

Mistä eniten unelmoimme nuorena keväänä, Saa vuosien saatossa syksyn kalpeita piirteitä;

Mikä oli meille rakkainta, se riistetään meiltä, Ystävä, jonka uskoa koeteltiin,

ilo, joka on päiviämme valaissut.

Ungdomstoner (E. N. Söderberg)

Du lade toner på min tunga, du älskade, allt från den dag, då samfällt våra hjärtans slag begynte samma längtan sjunga.

Det var när våren stod i blom och tycktes oss en sommar lofva, som skulle ymnigt oss begåfva med lifvets hela rikedom.

Om åren höllo, om de sveko, jag spörjer ej, ty i min själ, det klingar än, i ve och väl af vårens löftessång ett eko.

Och hinner åldern än att färga min hjässa engång med sin snö, min kärleks ungdom kan ej dö, men skall sin majdags skärhet bärga; ja, än när höstens löf min stig i bleka färger börjat skruda, med samma fröjd den sång skall ljuda jag lärt, du älskade, af dig.

                                     /

Sinä laitoit sävelet kielelleni, rakkaani, siitä päivästä lähtien, jolloin sydämemme alkoivat laulaa samaa kaipausta.

Se oli silloin, kun kevät oli kukassa ja näytti lupaavan meille kesän, joka antaisi runsaasti kaikkea elämän rikkautta.

Saimmeko sen kaiken, en kysy, sillä niin hyvässä kuin pahassa, sielussani on yhä kaiku kevään lupauksen laulusta.

Ja vaikka vielä vanhuus värjää pääni kerran lumellaan, rakkauteni nuoruus ei voi kuolla, vaan säilyttää keväisen päivän kirkkautensa; kyllä, vielä silloinkin, kun syksyn lupaus on alkanut sävyttää polkuani kalpein värein, samalla ilolla soi se laulu, jonka olen oppinut, rakas, sinulta.

Helluntai (V. Juva)

Yli vainioin ja harjanteiden, yli vetten aavain, taipaleiden rauha laskeutuu. Vienoon väikkyy illansuu.

Iltakellot helluntaita soivat.

Salot siintää, aavat selät päilyy, yli maiden, vetten leijuin häilyy henki rakkauden.

Pyhä saapuu mielehen.

Iltakellot helluntaita soivat.

Kehruulaulu (E. Kivijärvi)

Rukkisi vieressä iltaa vietät, lankoja pyöräsi punoo. — Loimia, kuteita… miksi ja minne polkiessasi mietit.

    Puhtahan valkeat, murheen mustat,
    vereltä hohtavat vyyhdet –
    kohtalotarten kangaspuihin
    joutuvat elämän langat.

Kohtalo kutoo kirjokankaat, ihminen langat kehrää —. Aamusta iltaan, illasta aamuun suristen rukkisi pyörii…  1904

Suvinen saari (E. Kivijärvi)

Paras muistoni silmihin nousee sinisiinnosta välkkyvän veen: punaruskeat kalliorannat tuhanharmaine mökkeineen,

talo pohjassa tyynen lahden pihapihlaja vartianaan, kedot kaartuvat rantaan asti kesän kukkia tulvillaan.

Olet morsian seppelepäinen meren aavojen ulappain, sinä viehkeä suvinen saari, koti onneni unelmain!

                   Emäsalo 1915

Var är vägens mål? (E. V. Knape)


Var är vägens mål, var är vilans bo,
och var är ro för alla dagens drömmar?
Vart går sommarns vind, vart gå stjärnors tåg, och vart gå alla flödens brusande strömmar? Långt bortom älv och slätt och skog och strand, ligger lyckans alltid solbelysta land. Där är vägens mål, och där är vilans bo, och ro är där visst för all vår längtan.


Där skall vännen min möta vännen sin
och vandra under träd, som sakta susa.
Dagen glimmar glad som en vårens dag,
och alla nätter drömma sommarljusa.
Varje ord, som sagts i bitterhet och agg,
blir en fager ros förutan törnetagg.
Där är vägens mål, och där är vilans bo,
och ro är där visst för all vår längtan.

                                     /

Miss’ on matkan pää? (suom. Sole Kallioniemi)

Miss’ on matkan pää, missä rauhan maa, ja missä levon päivän haaveet saavat? Tähden, tuulen tie minne viimein vie, ja minne vierii virran loiskeet aavat?

Himmenee rusko taivaanrannan taa, siellä välkkyy onnen aurinkoinen maa. Siell’ on matkan pää, siellä rauhan maa, ja tyyntyvi siellä kaikki kaipuu.

Silmiis’ katsahdan, kättäs tavoitan, ja hiljaa kuiskii lehvät päällä päämme. Niin kuin kevätsää, päivä kimmeltää, ja öitten valohämyyn vaiti jäämme. Sanat katkerat ja tylyt, tuskaisat, ruusun tuoksuun hukkuu, ei pistä okahat. Siell’ on matkan pää, siellä rauhan maa ja tyyntyvi siellä kaikki kaipuu.

En latmansmelodi (E. V. Knape)

Solen silar guldregn genom björklövstak, vita strömoln segla över skyn i sakta mak, Sommarsurr av humlors vingar, sommardoft från blomsterbingar.

Guldregn och sommarljus, allt blir till att sakta sorl av sommarvisors sus.

Godt är att lättjefullt på rygg i gräset höra hur sol och surr och blomsterdoft bli klang uti mitt öra. En lekfull lyckans sinfoni, en lycklig latmansmelodi, då inga sorger störa.

                                     /

Laiskurin laulu (suom. Kim Borg)

Päivänpaiste nurmikkoa kultailee, pienet pilvenhattaret ne hiljaa soutelee.

Sirinässä heinäsirkkain, nurmen, kukkain tuoksu kirkkain. Hilpeä heinähelle kauneimman kesän toi, suven sävel leppoisasti lainehilla soi.

Nurmella nuutuneena nautinto on kuulla, kun kaikki kesän kaunis soittaa suloisella suulla. On sinfonia herttaisin ja melodia laiskurin, on lempilaulu laiskurin, näin aivan jouten olla.

Vineta (O. Thunman)

Den gång min dröm sjönk djupt i tidens våg, då sjönk en stad af syner och visioner, en månskensstad, där blåsval skymning låg kring fantasiens tysta högtidståg.

Djupt sjönk min dröm i tidens böljegång, men än i vemod mina blickar leta där bränning går i dans med skum och tång min sjunkna stad, min stad af bragd och sång, min brustna dröm, mitt härjade Vineta.

                                     /

Vineta (suom. Ilta Koskimies)

Kun ajan aaltoon sortui haavehein, niin silloin vaipui kaupunkini kaunis, tuo haavemaa, miss’ säteet kuutamon kaikk’ kietoi unten vienoon verhohon.

Niin syvään sortui ajan hyrskyihin mun haavehein, mut sinne katson vielä miss’ aaltoin kuohut pärskyin karkeloi, miss’ alta aaltoin vielä soitto soi

vaan poissa on mun unteni Vineta.

Leivonen (V. A. Koskenniemi)

Sua nähnyt mä en, ma kuulin vain, sinä lingottu lentäjä taivahan alla. Sua silmilläni hain ma ja hain: suvipilvet purjehti taivahalla.

Oi runoilija sa runoilijain, mikä mahti sun säkeesi singonnalla! Ilon aalto mun läikähti rinnassain ja mun jalkani kulkivat karkelemalla.

En vaihtaisi sfäärien soitteluun, en enkelilauluun tuomion aamuna sun

liverrystäs, leivonen, joka ilmoitat maisen kevään kuun, joka annat riemusta juopua, onnesta ikikirkkaan, kiitävän hetkisen.

Kalastajaäidin joululaulu (Larin-Kyösti)

Nuku, nuku lemmen lapsi, uuvu uinailuusi, pöydällä kun kynttilöineen loistaa joulukuusi. Taata tuopi tuliaiset, koralliset tähdet, joss’ on toivon ankkurit, kun kerran kauas lähdet. Tuui tuui merten laine, liedon lemmen lasta, estä liian varhain lasta vaahtoon vaipumasta.

Avartuva aatos (Larin-Kyösti)

Pääni päällä leivo häilyy, soinnun suloon soittaa pään, allain meri siintäin päilyy, taivas värjyy välkkeessään. Ylempänä pilvet puuntaa, ylimpänä päivä päilyy ylväänä ja yksinään.

Niin mun aatos nostaa maasta, kaikkeuteen korkealle, korkealta korkeemmalle alla taivan silmän suojan, hengen hohtoon huimaavaan, ikuisuuteen ihanaan, luokse Luojan.

Kaukaiset mainingit (Larin-Kyösti)

Mun mieleni taas täyttää kaiho kumma, on taivaan ääriviivat himmenneet, on meren päilypinta lyijyntumma, on poissa aurinkoiset autereet.

Kaukaiset mainingit paasiin paukkaa, kuin suvi syksyn syliin karkelois, ma katson vuoren yllä huimaa haukkaa kuin sielussain sen hurja huuto sois’.

Mun aatokseni astua kaukolaivaan, ne piirtää kangastukset, jotka näin. Niin meri, aurinko ja tähdet taivaan taas hiljaa heijastuvat hengessäin.

Suomennokset: Henrik Järvi